The happiest woman on earth.

Olin eilen Pullukan kanssa hetkosen tunnilla. En ollut ihan kokonaan tunnilla, vaan hengasin tuntilaisten seassa ja tein samoja harjoituksia. Se oli kivaa! Harjoituksessa pidennettiin ja lyhennettiin ravia ja tarkistettiin välillä avut pätkällä avoväistöä. Oikein nauratti miten ankea olen. Tai no en ankea, mutta hidas. Järki tajuaa hyvinkin nopeasti mitä pitää tehdä, mutta fysiikka tulee noin vartin perässä. Pullukka-polo on lisäksi sen verran jumissa jäisestä kelistä, että sen takapään verryttelyyn menee kolme varttia. Joka talvi sama juttu. Mutta pointtini: oli hauskaa!

Muistelin ensimmäisiä tunteja ensimmäisen IHAN OIKEAN oman hevoseni, eli Jaskan kanssa. Ostin sille uuden satulan, koska kaverit sanoivat, että niin kannattaa tehdä. Ostin sellaisen, joka oli satulakauppiaan mielestä hyvä. Tulos: En pystynyt istumaan suorassa, vaan satula kippasi minut etukenoon. Palasin satulakauppiaalle ihmettelemään, mutta hän oli sitä mieltä, että ihan ok:lta näyttää. Vaihdoin penkin kumminkin. Koin olevani radikaali.

Alku Jaska-hevosen kanssa oli haastavaa. Se oli villi ja muutenkin ihan pitkin kyliä. Pyysin paikallista ratsastuksenopettajaa pitämään meille tuntia. Muistan tunnista sen, että hän katseli pää kallellaan ja hoki ”enemmän eteen”. Yhteistyömme ei jatkunut. Hänkin oli varmaan hyvillään. Nyt kun muistelen meidän menoa, olisin aloittanut ratsukon korjaamisen ihan jostain muusta kuin ”enemmän eteen”. Siinä oli jo lähtökohtaisesti niin moni asia päin seiniä. No mutta, apu oli tulossa! Seuraava opettaja olikin jo vanha tuttu ja sai meidät ihanasti ruotuun, toki ajan kanssa. Kaikki muut hommat suoritettiin lopulta mitä hienoimmin, paitsi vaihdot. Niihin ei Jaskan mielestä ollut mitään syytä. Esteradallakin esim. ristilaukka korvasi monesti laukanvaihdon ihan hyvin. Kehittyminen siis oli mahdollista!

Oikein naurattaa ajatellam miten pihalla sitä oli. Jaskan kanssa opin jänne- ja selkävamman hoidon. Opin myös kenttäratsastusta ja pukkisarjoissa pysymistä. Opin myös, millaista paskaa on ajaa hevonen klinikalle ja jättää se sinne – lopullisesti. Ja että siitäkin noustaan.

Aloin muistella näitä juttuja, kun eräs tallikaverini heitti, että perusta Katja talli, toisin hevoseni sinne. Aloin nauraa aika kovaa. Naurun syy oli se, että en tunne tietäväni hevosista yhtään mitään, vaikka olen hösännut niiden parissa 40 vuotta. Joka siunaaman viikko opin jotain uutta. Ratsastuksesta ei tietysti voi puhuakaan – siinähän kukaan ei ole koskaan valmis. Varsinkaan minä.

Hevosen voi siis ihan hyvin ostaa, vaikka ei tiedä mistään mitään. On jopa parempi, jos ei tiedä kaikkea. Mitä enemmän juttelet Vanhan Liiton Konkareiden kanssa, sitä enemmän he kertovat mitä kaikkea kauheaa heille on tapahtunut ja mitä voi tapahtua. Ja se on totta. Mutta voi olla tapahtumattakin. Autoilu on silti riskaabelimpaa. Siinä voi lähte henki tosi helpostikin. Jos malttaa hevosenomistajana olla avoin uudelle ja valmis pyytämään apua, se menee ihan hyvin. Sekään vaan! Ei se satu!