Kaikki kuvat insta @jenni.johanna.photography

Hyvä ystäväni Teemu ”Ahteemu” Ahtee kertoi, että hänen puolisonsa on ns. AIKATAULUPOSITIIVINEN ihminen. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi paikkojen välisiin matkoihin suhtaudutaan melkoisella myönteisyydellä. Että eihän tuohon mene kuin vartti. Ja aina menee puoli tuntia. Mutta koska perusolemus on positiivinen, kukaan ei suutu. Ja mitä sitä kiihtymään valmiissa maailmassa! Eihän hevosilla ole treenirannekelloa (ruokarannekello sen sijaan löytyy).

Kun meitsi aloitteli hevosenomistajuutta, en edes vaivautunut paikalle kun kengittäjä tuli. Mitä minä siellä, tuumin. Kengittäjähän se kengittää. Se oli varmasti ihan hyvä juttu. Ei kukaan ainakaan napissut mistään. Nykyään olen ILMAN MUUTA kohteessa hösäämässä. Edelleen kaihoan aikoja, jolloin en ollut paikalla. Ehkä se vielä tulee. Okei, nykyhevonen on nyt kengitetty ympäri kolme kertaa, joten saattaapi olla, että minusta on jopa hyötyä. Itse asiassa viime kerralla Johanna pärjäsi hyvin kenkien irrotuksen ajan, mutta naulojen hakkamiseen tarvittin vielä heinäpussin pitäjää. Vapautta kohti siis mennään!

Haluaisin tässä vaiheessa kiittää Jumalaa, jeesusta ja seurakuntia siitä, että löysimme Riinan tilalle niin ihanan kengittäjän. Hän: pitää nuorista hevosista ja: tulee silloin kun sovitaan. Johanna Nyqvist best!

Kaunispoika!

Kuulin eilen eräästä valmentajasta, joka on aina vähintään vartin, yleensä puoli tuntia myöhässä. Siis aina. Hän on varsin taitava eläintenkouluttaja, joten arvelin sen olevan pois esim. aikakäsityksestä. Jostainhan sen on oltava pois. Tämä ominaisuus yleensä liitetään kengittäjiin, ja onpa moinenkin lausahdus kuultu, kun kengittäjä odotti hevosenomistajan kanssa eläinlääkäriä: ”Mikä kengittäjä se luulee olevansa?”, kun ell oli vartin myöhässä.

Myöhästyminen on minulle ok, en menetä siitä tunnelmaani. Sen sijaan se, etten saa kiinni ihmistä, on aivan kerrassaan mahdotonta. Mikä niitä vaivaa? Miksi ei vastaa? Ok, syyllistyn itsekin samaan, kun luen viestin ns. meno päällä, enkä ehdi vastaamaan, ja unohdan sitten koko homman. MUTTA EN VIITTÄ KERTAA PERÄKKÄIN. Voi herran tähen.

Eläinlääkärin aikatauluhämmingit ovat ymmärrettäviä. Jos tulee tilanne, tulee tilanne. Vasta hiljattain eräs jo esilääkitty tuttuni lähetettiin sairaalasta kotiin, koska anestesialääkäri joutui kovempiin hommiin kesken kaiken. Sattuu sitä ihmisillekin! Minkäs teet.

Järkevintä olisi hakeutua samalle tallille asiantuntijoiden kanssa. Silloin ne eivät pääse pakoon. Tai sitten voi aina laittaa viestiä TIEDÄN MISSÄ LAPSESI/HEVOSESI ON TARHASSA.

No mutta. Lenniferillä oli eilen fysioterapia. Niin kuin arvelinkin, vasemmalla puolella oli lavan kohdalla juntturaa. Vasemmalle olikin viime torstaina poikkeuksellisen vaikea taipua. Ihmekös. Samalla puhuttiin, että varaan myös itselleni ajan. On nimittäin 54-vuotiaana ja noin 2500 kertaa hevosen selästä lentäneenä selkä aika epämääräinen jo. Yhtenä päivänä ihan okei, toisena täys seiväs. Tuumittiin, että ei siinä magneettikuvat auta, kun on kulumaa. Fyssari saattaa auttaa. Katsotaan!

Ensi kerralla aion kirjoittaa siitä MIKSI RUOTSALAISET OSAAVAT JA ME EMME.

Tallikoirat harrastaa.