Kuten on jo mainittukin, hevosen omistaminen on ihan eri juttu kuin ratsastusharrastus. Kyllä, voisin periaatteessa ratsastaa omalla kolmivuotiaallani, mutta juuri NYT tuntuu siltä, että annan sille aikaa sopeutua uuteen elämäänsä. Suomeksi sanottuna lihota. Tuntuu niin kylmältä istua sellaisen kuivankälpäkän nuorikon selkään. Nyt on verikokeet otettu ja Jonnajokisalot konsultoitu (kiitos Jonna taas kerran!) ja sovittiin, että annetaan hepan nyt kasvaa ja lihota. Että ei se oo niin justiinsa. Niin teemme!
Satulahan jo sovitettiin, että siitä ei jää kiinni! Ei, ei missään nimessä lopullinen, etenkin kun en itse edes käynyt selässä. Kohtahan se sitten selviää onko ensinkään kiva minulle. Tällä hetkellä se tosin on hyvin vähäpätöinen probleema, jos probleema ensinkään. Ja vaikka olisikin, onneksi apu on lähellä, eli Hipposportin Atte.
Lenni voi ihan hyvin, on saanut ravintoonsa lisän nimeltä OLUTHIIVA. Nyt seuraamme jännityksellä mihin se johtaa. Olisi syytä johtaa suolistoflooran paranemiseen ja sitä myöten lihoamiseen.
Huomenna harjoitellaan irtohypytystä! Siitä tuloksia saadaan huomen iltayöstä instagramiin, veikkaan, osoitteeseen @kavioliitossa30v.
Ratsastus, sen sijaan! Olen siltä osin fiksu, että olen organisoinut itselleni kaksi tuntia ohjattua ratsastusta viikossa. Toinen on keskiviikkoaamun Kielo, ja silloin ohjaajana toimii Sari Aimia. Kielon kanssa olen hyvinkin perusasioiden äärellä, joten toimii kivasti Lenniä varten. Kielo on nuori tytönhupakko, joten oppia haetaan ensisijaisesti hevoselle, toissijaisesti minulle.
Toisena ratsastuspäivänäni (joka vaihtelee) harrastan Jyken silmän alla hänen hevosellaan Taralla. Tara on ehkä ennemminkin Tero, sillä se on ruuna, mutta ei kai se nykyään ole niin justiinsa. Taran kanssa säädetään hienommin, ja yritetään ennemminkin opettaa minua, sillä hevonen osaa jo. Taran kanssa pääsen fiilistelemään kokoamista ja sen sellaisia upeuksia, johon Kielon kanssa on vielä vähän matkaa. Itseä saattaa toisinaan naurattaa, kun Jykke ohjaa kokoamaan ”niin kuin aloittaisit piruetin”, ikään kuin olisin ikinä sellaista tehnyt. Mutta point taken!
Molemmat ratsastukset ovat kullan arvoisia, sillä saan pidettyä itseni lajissa jotensakkiin kiinni. Väittävät, että ratsastus on kuin pyörällä ajo: kerran kun oppii, niin aina taitaa. Minä sanon: paskan lihat! Kerran kun innostuu, on aina opin tiellä. Jos meinaa kehittyä liikaa, sen kun vaan vaihtaa kopukkaa, ja taas ollaan ymmällään. Joskus opettajankin vaihtaminen riittää.
Ainoa seikka mikä nyt murehdituttaa on se, että vanhenen, ja refleksit hidastuu, prkl. Eikä sillä muuten ole niin väliä, mutta kun esteillä ja ETENKIN NUORTEN KANSSA olisi hyvä olla rivakat refleksit. Mutta joo, minkäs teet, taas kerran.
Ei muuta kö happy ridings!
Viimeisimmät kommentit