Allah Vepsäläisen tallilta. Äitin ottama kuva.

Käytiin tänään äitini pihassa Tuusulassa syömässä jätskiä. Vähän laihaa menoahan se on, mutta parempi sekin kuin ei mitään, kai. Äiti oli toki ihan innoissaan. Lähdettiin siitä ajamaan väärää kautta kotiin, koska halusin esitellä poikani tyttöystävälle nuoruuteni huudeja Rusutjärvellä. Ajettiin Rusutjärven ratsutilan ohi, jotai ei TIETENKÄÄN ollut silloin, kun minä siellä asuin. Sehän olisi ollut liian kivaa ja helppoa. Sen sijaan näytin muinaisen Elannon talon, jonne ratsastin ponilla hakemaan jätskiä. Life goals.

Eteenpäin ajettaessa juuri vähän meidän talon jälkeen ja karvan verran ennen Nurmijärven rajaa oli pieni talli, jossa asui pari ravihevosta. Ne olivat tuolloin silmäteriäni. Toisella sain ratsastaa. Hetken minulla oli myös vuokraponi Finesse (sillä kävin kaupassa).

Siitä kun ajettiin taas vähän Palojoelle päin, tuli vastaan Hynnä, jonka omistivat muinoin Tiina ja Hannu. Silloin siellä oli hyvä meininki. Kävin Hynnässä maneesiasioissa, ja asuipa hevosenikin siellä vissiin kuukauden-pari. Uusien omistajien myötä ei tarvinnut sitten enää käydäkään, näin he antoivat ymmärtää. Mikäs siinä, omistaja päättää! Nyt ohi ajaessa oli surullista nähdä, että hieno tila oli jo melko väsynyt. Pellon toisella puolella sen sijaan vanha kunnon Elomaan tila oli yhä voimissaan! Siellä lapseni mönkivät muinoin hiekkakasassa sillä aikaa kun äiti ratsasteli. Good times!

Pullukka ja Hilppa.

Käväisin siis tänään paitsi itseni alkulähteillä (äidillä), myös oman äitiyteni ja hevosenomistajuuteni alkulähteillä. Ensimmäinen hevoseni asui juurikin Elomaalla ja Jouko hoiti hevosia kuin omiaan. Hyvä, koska itse en vielä osannut. Samaan aikaan aloin odottamaan esikoistani. Opettelin siis kahta elämäni suurinta asiaa samaan aikaan. Olin aina toivonut, että minulla olisi oma hevonen, mutta en koskaan kuvitellut olevani äiti. Yllättävää kyllä, äitiys on ollut parhaita päätöksiäni ikinä. Noihin aikoihin en sen sijaan lainkaan tajunnut miksi pitäisi saada varsa. Mikäs tolkku siinä on? Jonkunhan se pitää kouluttaakin ja menee vuosia ja voi ei. Ei kiinnosta.

Lapsi ponin selästä jalkautuneena.

Suora leikkaus vuoteen 2010, jolloin taisin hankkia Pullukan. Jo ostopäätöksen tehdessäni päätin, että jos huvittaa, teetän hällä varsan. Ja näin kävi. En yhtään tiennyt mitä tuleman pitää, mutta tässä sitä nyt ollaan, PERKELE, kaksi lasta omasta torvesta työntäneenä ja hevosella kolmas tulossa. Aivan lyömätöntä hommaa! Lapset ovat selkeästi parasta sakkia mitä on, ovat ne sitten ihmisten tai eläinten! Ja nyt on AIVAN ÄLYTÖN koiranpentukuume. Sitä ei yhtään heikennä tallillamme hengaava Pepe, joka on aussipentu. Aivan järkyttävää! On vain ajan kysymys, jolloin Pepe mystisesti “katoaa”.

Äkkiä en keksi missä voisi olla parempi kuin tässä.

Suokaa anteeksi jankuttamiseni, mutta en vieläkään tajua miten hitossa kaltaiseni häslääjä on onnistunut kasvattamaan a) lapsen, joka tykkää hevosista ja b) hevosen, joka tykkää ihmisistä. Ja miten ihania ne ovatkaan yhdessä!

On vain ja pelkästään ihanaa, että poikani sanoutui irti tästä hevoshassuttelusta jo vuosia sitten. Hän pitää minut terveellä tavalla maassa kiinni.

Kauan eläköön äidit, pojat, tytöt, emot, varsat ja oikeastaan ihan kaikki!