Mihin, töyhin? En ymmärrä. Olen kaverin kanssa tässä lomalla. mene jo.

Muistan kuinka jonain vuonna jollain kouluratsastussivuilla käytiin keskustelua siitä, onko nuoren hevosen ratsutus ydinfysiikkaa. Keskustelu oli pitkä ja polveileva. Ydinväittämät olivat tietysti EI TODELLAKAAN PIDÄ PILATA HEVOSTAAN JOS HALUAA HYVÄN ja EI SE NYT NIIN IHMEELLISTÄ OLE. Välimuotoa ei ollut olemassakaan. Esimerkiksi sellaista, että ammattilainen ja amatööri työskentelevät rinnakkain. Onko se niin hullu idea?

On totta, että hirvittävän pitkälle jalostetut ratsut saattavat olla REAKTIIVISIA, joka tarkoittaa sitä, että jos ne eivät heti synnyttyään ole olleet herran nuhteessa koko ajan, selästä tulee lentämään kaveri poikineen (ja ehkä joka tapauksessa). Semmoistahan se on toisinaan, mutta se ei varmaan tule kellekään yllätyksenä. Jos oma ratsu on jo ennen ratsuksi ryhtymistään tuulta nopeampi ratkaisuissaan, saattaapi olla, ettei siitä hirveän nohevaa tätikuljetinta tulekaan. Tai sitten tulee! Oli miten oli, säästääkseen omia luitaan kannattaa tuolloin maksaa jollekin, että hän katkoo omansa sinun luittesi sijaan.

Sitten on nämä Meidän Hilpat. Mikään asia ei ole Hilpan mielestä ollut mitenkään merkillistä edes ensimmäisellä kerralla. Ei kuljetuslaatikko, ei heppa-auto, ei hampaiden raspaus, satulointi tahi kavioiden vuolu. Myöskään ihmisen yhtäkkinen selkäännousu ei ollut ihmeellistä. Miksi en siis osallistuisi itse opetushommiinkin? Pysyn selässä, en pelkää, rakastan pientä hevostani yli kaiken, ja takuuvarmasti osaan pysyä poissa, jos homma ei toimi. Mutta jos me molemmat oppisimme yhdessä…herran tähden, eihän sellaista voi edes kuvitella! Se on liian hienon kuuloista.

Suunnitelmani on seuraava: kunhan neiti ensin palailee villihevosrupeamastaan, aloitamme kävelyt. Läskiä on päällä edelleen, ja sitä pitää pudottaa ennen kuin uskaltaa rasittaa. Sen jälkeen otetaan asiaksi, että kerran viikossa Hilpalla käy osa-aika-ammattilainen ja kaksi kertaa minä. Toisella kerralla minä ja Hilppa menemme opetuksessa. Yhden kerran menisin mieluiten jossain muussa maisemassa kuin kentällä. Näin! Suunnitelma on nyt ääneen sanottu, ekaa kertaa.  Itse olen niin fatalistinen, että otan asiat asioina. Jos kaikki menee kivasti, hieno homma, mutta jos ei, niin kriisiydytään sitten. Etukäteen kriisiytyminen on energian tuhlausta.

On tätä mietitty. On puhuttu ammattilaisten kanssa ja itsen kanssa. Yksi kaveri toi keskisestä Euroopasta tyttärelleen hienon, nuoren ratsun. Hevonen oli toki peruskoulutettu, mutta hommaa riitti. Vaikka tytär ja äitikin ovat melko taitavia, kaikki meni jotenkin pieleen. Ammattilaisen koulima heppa ei taipunutkaan suomalaisiin käsiin ja nyt kaikkia harmittaa. Yllättävästi kaverini totesi, että ensi kerralla tehdään ihan oma varsa alusta alkaen, eipähän tule kulttuurisokkia. En ollut koskaan ajatellut asiaa niin. Siinähän on logiikka! Jos ammattilainen tekee nuoresta hevosesta sellaisen kuin haluaa, hevosparka saattaakin olla aivan kujalla amatöörin käsissä (mistäkö johtuvat lukuisat hevosetn palautusyritykset?). ITSESTÄÄNSELVÄÄ on, että apua käytetään ja otetaan vastaan, mutta seinä saattaa silti tulla vastaan. Kai sillä omalla hevosella pitäisi joskus itsekin osata ratsastaa?

Hassua, miten tämä Hilppa-suunnitelma on saanut minut ajattelemaan ihan eri asioita ratsastaessani. Keskityn lähes yksinomaan nyt olemaan keskellä, rauhassa, rentona ja käsi hiljaa. Kehun koko ajan ääneen, jos on tarvis. Sehän voisi olla ihan hyvä tapa noin muutenkin. (NO SE OLI VITSI, KYLLÄ MINÄ KIITÄN HEVOSIANI, VOISIN JOSKUS KIITTÄÄ ITSEÄNIKIN)

Ja nyt, iik: kaikki joukolla tuijottamaan Yle Areenasta ratsastuksen MM-kisoja! Suomalaisten aikatalut löytyvät täältä.

Ja toinen iik: tein eilen Anna-Julia Kontion haastattelun puhelimitse. Seuraavassa Hippoksessa Juuli paljastaa miten hän pääsi Team Harmonyyn!

Ratzu <3