Eilen olin sellaisella ratsastustunnilla, jolla olisi pitänyt olla 30 vuotta sitten. Palattiin perusasioihin ja ymmärrettiin hyvän suorituksen lähtökohdat. Hevonen ei ollut ollenkaan normaalia helpompi, aivan peruseläin. Koulutustaso ei metriäkään yli helppo A:n, josko siihenkään yltää.

Vastaava tilanne olisi mennyt 30 vuotta sitten näin:

Mennään isolla keskiympyrällä. Hevonen ei meinaa hyväksyä ohjastuntumaa, vaan lepattaa pää ylhäällä ja selkä alhaalla. Menossa on harjoitusravi, jossa istutaan, vaikka henki menisi. Ulko-ohjalla puristetaan tukea ja sisäohjalla vatkataan ”kuolainta irti hampaista, puree kiinni pirulainen”, vaikka totta puhuen koko elukka on niin jännittynyt, että se ei jännittymiseltään onnistuisi edes jännittymään lisää. Kevyttä ravia ehdotettaessa opettaja huutaa kovaan ääneen ei käy. Jollet jaksa, voit lähteä kotiin. Ympyrällä kun ollaan, koitetaan tehokkaasti taivuttaa hevosta sisäänpäin. Hevonen ei taivu, koska on niin jännittynyt, mutta sisäohjalla työstetään reippaalla kädellä ja samalla potkitaan sisäpohkeella, koska johan se on kumma, jollei kohta taivu. Ratsastajana tekee mieli sanoa ”tää ei haluu”, mutta opettajan naaman nähtyään ymmärtää, että ei kannata.

Samat kuviot toistuvat laukassa, joka nostetaan joko kiitoravin tai loikan kautta. Kopukkaa nyitään ja potkitaan niin kauan, että tunti loppuu ja niin lopun minäkin. Mittava jorma otsassa poljen pyörällä 11 kilometriä tallilta kotiin. Vielä seuraavana aamunakin on hirveä vitutus.

Tältä se näyttää, kun ei mene hyvin. Kuva: Anna Aalto (älä koksaan enää kuvaa mua hevosen selässä)

Eilen se meni näin:

Mennään isolla keskiympyrällä. Hevonen ei meinaa hyväksyä ohjastuntumaa, vaan platkuttaa menemään pää ylhäällä ja selkä alhaalla. Harjoitusravia mennään vain muutama askel kerrallaan, ja sitten palataan kevyeen raviin. Liikkeeseen haetaan rentoutta, ja jos se ei löydy harjoitusravissa, sitä haetaan kevyessä ravissa. Ulko-ohja on hyvin kädessä ja sisäohja myös. Ohjalla leikitään pienillä liikkeillä. Ennen taivutusta haetaan rentoutta ja suoruutta. Ennen peräänantoa haetaan rentoutta. Pidetään käsiä alhaalla ja annetaan hevosen etsiä sopivaa rytmiä, jossa se voi olla rento. Välillä homma napsahtaa kivasti kohdilleen, välillä ote kirpoaa. ”Ei haittaa”, huutaa ope. Uudestaan vaan, ei ole kiirettä! Kaiken a ja o on se, että hevonen on liikkeen edessä. Sen pitää siis reagoida pohkeeseen heti. Jollei näin käy, avitetaan pienellä raipan napsauksella, eikä aleta potkimaan yhtään mitään. Edes hevosta. Vielä vähemmän puristetaan pohkeella. Kyra sen sanoiksi laittoi hienosti klinikallaan: ”Miksi pohkeella pitäisi puristaa, eihän kukaan purista raipallakaan!” Sisso.

Laukannosto on kuin kaunis, viululla soitettu sävelmä kesäyössä rakkaani käsivarsilla. Tajuan olevani niin onnellinen, että vaikka kuolisin sillä sekunnilla, ei minulta mitään puuttuisi. Sen kokoinen on hyvän, onnistuneen tunnin mahti.

Tunnin jälkeen elän enemmän kuin koskaan ennen. Menen kotiin ja siivoan koko talon, koska olen lahjakas ja onnellinen. Nyt olen onnellinen JA kotini on siisti. Elämälle kiitos.

”Älä ratsasta huonosti, se tekee minut surulliseksi.”