Kuva: Anna Aalto

Miten monta kertaa olenkaan kuullutkaan sen kaikkein ikävimmän tarinan: ”Ratsastaisin jos en olisi niin alleginen hevosille!” Se on kyllä sen tason kiusa, ettei paremmasta väliä. Kerronpa tähän oman tarinani.

Hevoshulluunnuin joskus 70-luvun puolessa välissä. Yhtenä kesänä noihin aikoihin sairastuin heinänuhaan. Se alkoi, kun hypittiin ladossa kattoparrulta heinäkasaan. Onko parempaa tekemistä olemassa? Illalla maksoinkin siitä jo rankkaa hintaa: karmea aivastelu ja silmien kutina meinasivat viedä järjen. Siitä päivästä lähtien kesäni olivat yhtä helvettiä, enemmän tai vähemmän. Noihin aikoihin lääkärit eivät juurikaan määränneet lääkkeitä (ainakaan minulle), vaan komensivat olemaan sisällä ja antamaan koirankin varmuuden vuoksi pois. Ratsastus olisi myös kielletty, mutta en paljastanut, että harrastan. Lopulta lääkäri ei suostunut enää antamaan edes lääkkeitä, ellen luovu koirasta ja oletetuista hevosista. Siispä valitsin kärsimyksen tien. Päätin jo alle 10-vuotiaana, että jos kuolen tähän, teen sen ilomielin. En halua kuolla niin, että elämässäni ei olisi hevosia ja koiria.

Lapsuuden ja nuoruuden kesät luuhasin tallilla ja aivastelin kuin sekopää. Silti rakkaus hevosiin oli suurempi, harjasin hevoset ja jaoin heinät, vaikka meinasi välillä taju lähteä. Jossain ihmeen välissä allergiani lopulta antoi periksi. Olin kuullut, että allergia voi kehittyä astmaksi, mutta en sitä, että kaikelle voi myös siedättyä. Ilmeisesti kohdallani kävi näin. Tänä päivänä kesät ovat hetkittäin vähän raskaita, mutta pääosin ihan jees. Muina vuodenaikoina saan upottaa naamani hevosen harjaan ja nuuhkia sydämeni kyllyydestä. Kesällä se saattaa vähän ärsyttää.

Muistan, kuinka yhdellä tallilla kävi joku ratsastaja, joka piti naamasuojusta koko tallireissun ajan. Mietin, että onpa nerokas, mutta ei se ainakaan minulla auttanut mitään. Tyyppi näki silti vaivaa, että voi harrastaa sitä, mitä eniten haluaa.

Nykyään ratsastusta voi ihan hyvin harrastaa niin, että minimoi kontaktin. Melkein kaikilla talleilla on porukkaa, jotka voivat laittaa hevosen kuntoon ja tuoda valmiina eteen. Kysymys toki on, että onko se mielekästä. Jollekin saattaa ollakin. Kenties jopa parempaa kuin ei mitään.

Oma tarinani on siis ns. selviytymistarina. Allergia väsyi, minä voimistuin. Aina se ei mene niin. Jokainen ottaa oman riskinsä itse. Minulle oli ihan nappulasta asti selvää, että periksi ei tässä nyt anneta. Tänä päivänä olen ehkä maailman onnellisin kahden pullean hevosen omistaja. Sitä en olisi IKINÄ voinut uskoa silloin, kun aivastelin kesät läpeensä Aulangon tallin käytävillä.

Tsemppiä, allergikot! Ette ole yksin. (Suosittelen testaamaan omaa tilaa käymällä esim. kesällä kisoja katsomassa. Tunnelma on mahtava ja saa olla ns. menossa mukana, mutta ei välttämättä heti kuole allergiakohtaukseen.)