Niin, katsos Katja, kyllä sinun nyt jo pitäisi ymmärtää mitä minä tarvitsen ja mitä en.

Kiitos kysymästä, kyllä kävin Wegeliuksella kaffella. Voin toistaiseksi paljastaa ainoastaan, että a) tarjoilut olivat fantastiset ja runsaat ja b) pihalla hengaili ryhmä peuroja. Lupasin, että pidän suuni, kunnes ensi viikon Hevosurheilu ilmestyy. Malttia siis! Heti kun lehti on ilmestynyt, kerron oman näkemykseni tilanteen kulusta.

Sillä aikaa tapahtunutta: Pullukka siis ylitti itsensä elämän vaikeudessa. Kostoksi höntsäsin hänen kanssaan viikon päivät luonnossa ja juoksuttelin. Vuokraaja yritti ratsastaa kunnolla ja oli sen jälkeen itkun partaalla. Luuli, että pilaa hevosen. HAHHAHHAHHAHAHHAHHHAAA! Tamman voi pilata ainoastaan meteoriitti, joka iskee suoraan silmään oikeasta kulmasta. Muuten tammat tekevät mitä haluavat, muut tekevät mitä ne voivat.

Syötin emännälle mukamas juoksuaikaa helpottavia munkinpippureita, paitsi että eukolle ei maistunut. Löysin kupista kahden päivän liejut. Se on kyllä jännä, kun silloin kun elämä maistuu, niin maistuu kaikki ruokakin! Kun elämä alkaa olla paskaa, näin käy myös ruoan kanssa. Heinää toki voi vedellä siihen malliin, että paetaan karsinasta 8-10 krt päivässä hakemaan sitä omatoimisesti lisää. (Näin siis, jos joku unohtaa köyttää oven kiinni.) Janokin siinä tulee, ja heinää sitten dipataan veteen. Myös kauraa dipataan veteen. Fuck vaan te, jotka sanotte, että vettä ja kauraa ei voi eikä saa syöttää peräkkäin. Pullukan mielestä voi ihan hyvin.

Jätettiin vallan yksi estetuntikin väliin, koska toki täti-ihmisenä olin huolissani hevosen kokonaishyvinvoinnista. Tähän muuten kommentoi Wegeliuksen Chrisse, että ”joo, aina luullaan, että niitä vaivaa joku.” Niin, mistähän sellainen kumpuaa? Jostain syystä noiden ammattiratsastajien hevoset on kovin harvoin tavattoman kipeitä ja vaikeita. Miksiköhän? Aivan ulapalla olen.

Nooooh, tuli sekin päivä kun päätin laittaa satulan taas selkään ja mennä ns. kerholle harjoituksiin (maneesi). Hölkättiin maneesissa aivan vapautuneesti ja pitkänä kuin nälkävuosi, mutta iloisin mielin. Laukkaakin mentiin ihan vauhtiviirut (verrattavissa onnellisuuspilkkuihin) kyljissä. Hyvä meno. Uskalsin ilmoittautua Manuelin JAAAAAAAAAAAAAA! SIT, SIT, SIT! -tunnille hypeksimään. Ja mitä ihmettä, Pullukkahan oli taas aivan dymaniittia! Hyppäsi kuin peura, perkule. Ihme vosu se on kyllä. Ensi viikolla kuulette senkin, mitä mieltä Wegelius oli Pullukan ja meikän estetreeneistä.

Kysyin Wegeliukseltakin, että mitä se tuumaa estehevosista, jotka katselevat yläkautta silmiin. ”Estehevonen saa katsoa mihin se haluaa,” tuumasi grand old man. Mitäpä sitä sitten nykimään, tuumasin minä, ja annoin emännän venyä. Pituusennätys saatettiin rikkoa, mutta ainakin se tehtiin rennolla hevosella ja hyvällä eteenpäinpyrkimyksellä.

Hemmetin peräänanto. Always a problem.