”Mennään jo!”
Ja niin kävi Lappeenrannasta käsky, että voitteko tulla hakemaan, en jaksa enää tätä äitiysjuttua. Henkilö A lainasi auton ja henkilö B kopin, kiitos teille molemmille, tiedätte kyllä keitä olette <3.
Lähdettiin tien päälle lapsen kanssa sunnuntaina heti aamu kahdeksalta, koska oli toiveissa taittaa matka Lappeenrantaan ja sieltä Keiteleelle valoisan aikaan. Se oli sillä lailla optimistista, että ei sitä valoa ihan varsinaisesti näkynyt missään kohdassa, mutta oikea pimeys iski vasta ihan viimeisen tunnin aikana. Ei tuolla loskassa arvaa ihan kylki maassa painaa, vaikka kyydissä onkin vanha kisakettu.
Kisakettu olikin Lappeenrannassa jo ulkona odottelemassa sadetakki päällään. Ihana kullannuppu oli sitä mieltä, että kyllä, nyt on aika jättää leikki-ikäinen napero taakse. Pullukka ja Lenni olikin jo vierotettu ja vähän toinen tissi oli vielä pulleana, eikä siihen saanut koskea. Otin rouvan hihnaan ja kävelin koppia kohti. Siinä vaiheessa Lenni alkoi kiljua, ja hetken ehdin jo ajatella, että saakeli, tässäkö alkaa nyt teutarointi, mutta ei. Pullukka tömisteli varsin määrätietoisesti perässäni koppiin. Koska olin avannut hänelle väliseinääkin auki hieman, jotta on kivempi osua, akoilla (Lapsi ja Serkku) kesti hetken runksauttaa väliseinä takas kiinni, niin Pullukalla menikin hermo, ja hän peruutti ulos. Joko lähdetään tai ei lähdetä, mutta ei vatuloida! Rouva työnnettiin äkkiä takaisin koppiin ja väliseinät kuntoon, ja matka sai alkaa.
”Lenni täällä terve, oon nykyään tän värinen, koska tää on muotia.”
Reipas ja Lenni, muotipojat: ”Miks toi pitää sormee tollai pystyssä? Onks hän semmonen hypnotisoija?”
On siinä oma fiiliksensä, kun ajat paskassa säässä tuntemattomalla yhdistelmällä maaseudulla. On onni, että on itsellä jo jokunen ajokilometri takana ja vieressä istuu kannustava tukipilari, Lapsi, jonka kanssa keskityimme kuuntelemaan Veronica Verhon ja Sita Salmisen POKS-podcastia. Siinä muuten aika kuluu kivasti! Matkan loppumetreillä valitsimme yhden paskan tien, jota taivaltaessamme huutelin tuuleen ”anteeksi”, koska tie oli niin ikävässä routakuoppakunnossa ja koppi senkun lenteli. Pihaan saavuttaessa oli jo pimeä. Ei kun koppi auki ja katsomaan elääkö se hevonen vielä. Elää! Jes. Piha oli helvetillisen liukas. Pullukalla ei ole kenkiä. Mietittiin, miten rouva saadaan kopista ulos niin, ettei se säntää, niin kuin se helposti tekee. Sillon se on kyllä varmasti perseellään. Porkkana! Annoin porkkanaa niin hitaasti, ettei voinut peruuttaa kovaa. Olisi jäänyt muuten porkkana saamatta. Samaan aikaan lapsi veti hännästä. Lopputuloksena Pullukka seisoskeli lastaussillalla lähes poikittain. Mahtavaa toimintaa!
”Vai että tämännäkönen tienoo!”
Veimme hänet ensin maneesiin jaloittelemaan ilman takkeja. Hän tepsutteli tyynesti pitkin ja otti sitten kunnon piehtaroinnit. Ihana Pullukka! Aina niin viisas ja järkevä. Ja rakas.
Sitten esittelimme hänelle uuden kodin, joka laajennetaan keväällä isoksi varsakarsinaksi. Hän joi, pissasi ja piehtaroi pissassa, kotiutui ja alkoi syömään. Homma klaar! Illalla kävin vielä harjaamassa ja rapsuttelemassa häntä. Kylläpä on ollut ikävä!
”Tää on sitte minun sadetakki, nimi lukee tuossa ovessa, noin.”
Naapurissa asuva Poitsu uhosi, että talli on hänen. Toisen puolen naapuri Emma tyytyi mököttämään, koska uhkana on tietty, että uusi valkoinen nainen vie kaikki miehet. Kohta kaikki jo hiljenivät syömään ja riidat unohtuivat.
”Jaksatko tuoda vielä väkirehut? Oon yleensä saanu aika paljon. Nykyään.”
Lapsi ratsasti vielä Paavon ja sitten menimme kaikki nukkumaan. Aamulla köröteltiin takaisin kotiin. Tällä kertaa matkaamme siivitti Murhapäiväkirjat -niminen podcast, joka oli muuten myös aivan huima! Aika taittuu jouhevasti, kun kuuntelet myrkyttäjä-, kannibalismi- ja rituaalisurmatarinoita.
Olipahan reissu, mutta onneksi kaikki meni hyvin. Kotona odotti Hilppa, jolta ei tuntunut puuttuvan mitään.
”Mitä asiaa? Olin nukkumassa.”
Viimeisimmät kommentit