Kaksi alkeikurssilaista täällä, terve! Nyt on sitten Hilpurin kanssa aloitettu virallisesti opinnot – yhdessä. Olenhan jo toki nähnyt miten mallikkaasti pikku hevoseni käyttäytyi Ratsuttajan kanssa, mutta nyt ollaankin oltu pikkuisen eri tilanteessa.

Menin tallille ajoissa, sillä kaavailin ratsastavani ensin Hassun tamman ulkosalla. No se ei Hassulle tammalle käynyt. Häntä hirvitti ulkokentällä esim. kaikki. Sitten mentiin maneesiin olemaan toisen hevosen kanssa yhdessä järkyttyneitä esim. kaikesta. Loppu kuitenkin hyvin ja kaikki hyvin, paitsi että hiki meikäläisellä.

Sitten oma pikku pullervo. Juoksuttaessa pieni neiti kulki oikein mallikkaasti molempiin suuntiin ja kaikkia askellajeja. Lähtökohta oli siis hyvä. Ei kun äippä selkään ja tuulta päin. Ope pisti meidät rytkyttämään ravia pitkin koko maneesia. Oli ilahtunut siitä, että Hilppa meni a) eteenpäin ja b) suoraan. Väsymyksen noustessa pienen hevosen vartaloon alkoi kiemurtelu. Myös ravi lopetettiin omaehtoisesti kesken kaiken. Otimme raipan käyttöön. Kyllä se siitä sitten oikeni. Hiki tuli – minulle – taas.

Kerroin opelle, että en ole laukannut Hilpalla evö. Hän siihen, että nyt laukataan. Hän kehotti ensin menemään ravia ovelta poispäin ikään kuin reippaammin. No siinähän kävi juuri päin vastoin. Eihän se poni enää innostunut ollenkaan. Ja hiki lensi taas – minulta. Vaihdeltiin vähän suuntaa ja tunnelmaa, ja saatiin ravi lennokkaammaksi, ja siitä sitten laukannostoyritykset 1,2 ja 3. Oliskohan ollut se kolmonen kun onnisti. Näytin saletisti ihan hirveältä, kun yritin samaan aikaan kannustaa pientä hevosta laukalle, olemaan häiritsemättä liikaa, ja kuitenkin mentiin kiitoravia. Voi taivas. Tuli ihan hirveä flashback Poni-Haan alkeiskurssilta vuonna 1977. Kaikki varmaan muistavat sen tunteen, kun laukka nousee, ja vain kovimmat onnistuivat laukkaamaan KOKO KIERROKSEN. No ei me vielä. Pitkä suora laukattiin kyllä. Ja hiki tuli – minulle.

JA TOINEN SUUNTA VIELÄ. Ei jumankekka tässä lähtee henki, sekä henkisesti että fyysisesti. Mutta onnistuttiin! Siis vähän. Pieni ääni takaraivossa sanoo, että “ratsuttaja onnistui kyllä laukannostossa tosi hienosti”. NIIN VARMAAN, IHAN SAMA.

Jotta selviäisin tästä, päätin ryhtyä kuuntelemaan Jari Litmasen elämäkertaa äänikirjana. Siinä on nimittäin kaveri, joka on harjoitellut jonkin verran. Nyt ei anneta periksi! Me vielä näytetään kaikille!

Loppukaneetti: ope sanoi, että tämmöstä tää on, koita kestää. Kehotti menemään mahdollisimman paljon ulkona ja maastossa, jotta eteenpäin menemisen ilo löytyy. Maneesissa on tylsää. Jee! Mehän totellaan. Tiistaina pikku heppa saa ekat takakenkänsä.

Laukkahirviöt käynnissä.