Oliko sieraimista puhetta? Onhan näitä.

Tänään olin Hilpan kanssa ensimmäistä kertaa yksin maastossa! Varmaan ymmärrätte, että en todellakaan räpsinyt kuvia. Jännää oli, mutta ei läheskään niin jännää kuin monilla hevosilla päivittäin maneesissa. Varmistaakseni selustan olimme eilen kävelyllä samoissa maisemissa ihan käsihevosmeiningillä. Silloin sujui kivasti, minäkin pääsin kiipeilemään mäkiä! Kuntomme kasvavat.

Meidän tallilla oli tänään kisat. Piha oli siis täynnä porukkaa muiltakin talleilta ja Hilppa toljotti niitä avoimen uteliaana. Tepsuttelimme ryhdikkäinä läpi hermostuneen joukon ja lähdimme ammattimaisesti kohti muita maita. Olin jo pihalla tavattoman ylpeä pienestä pallerostani. Menomatka sujuikin kokonaisuudessaan hienosti. Hilppa käveli asianmukaisesti ja mentiin raviakin. Ei mitään kysyttävää. Todella jees. Takaisin tullessa taisi jännitys vähän raueta, kun Hilppaa alkoi ärsyttää joku, ilmeisesti ihan vain uupumus. Hän viskeli päätään tämän tästä, riippumatta siitä, oliko ohja kädessä vai ei. Samalla hän ilmeisesti hokasi, että perhana, ei muuten näy kavereita missään! Alkoi kammottava hirnuminen ja huuto. Sieraimia ei varmaan tarvitse mainita. Ne olivat ns. ammollaan. Saas nähdä kun tulee kesä, Hilpan nenään mahtuisi kokonainen hyönteisyhdyskunta. Nyt sinne pyrki lähinnä kevään paluumuuttajalintuja pesää tekemään.

Törmäsimme maastoretkellä myös issikoihin. Hilppa ei ollut ikinä nähnyt elävää islanninhevosta. Yhtä niistä hän sai haistaa lähietäisyydeltä. Kohtaaminen oli suvaitseva ja ekumeeninen. Hilpan mielestä kaikki saavat olla juuri sellaisia kuin ovat! Kerroin hänelle myös mahdollisista vastaantulijoista, joilla voi olla sarvet. Hän kuunteli tarkkaan. Osaa sitten suhtautua, kun tilanne tulee eteen. Se nimittäin tulee.

Nyt Hilburille koittaa taas pari vapaapäivää.

Saakeli, unohdin taas ottaa kuvan verkkovirityksestä! Eräs mies oli kuulemma ottanut kuvan Hilpasta pihalla verkko nenällä ja lähettänyt sen vaimolleen saatesanoin: ”Näin käy jos syö liikaa.”