Oletteko ikinä nähneet näin tyylikästä paria? En minäkään! Mikä taidossa uupuu, se tyylissä korjataan. Kuva: Karo Pihlström

Lauantaina oli paitsi maailman suurin sade ja tuuli, myös Rikkosen Tiinan tunti. Olosuhteet huomioiden katastrofin ainekset olivat ihan hyvin kasassa. Tuuli paukkui ja sade hakkasi maneesin kattoa toisinaan niin kovaa, ettei kuullut mitä ope sanoi. Pistin ihan varmuuden välttämiseksi gramaanit killumaan sivuun, jos tilanne vaatii järeämpiä otteita. Ihme kyllä, ei vaatinut. Siinä ne repsottivat, mikä on tietenkin hyvä asia. Syy siihen, miksi ylenpalttista lennokkuutta ei löytynytkään, oli aivan jäätävä kiima. Jokaisen miehenkaltaisen kohdalla Hilppa halusi pysähtyä vetämään kielarin, tai ainakin liruttelemaan siihen äärelle. Väkevissä hormoneissa kulki siis pieni hevoseni, ja kenties tästä tilasta johtuen eteenpäin ajavat avut eivät menneet kovinkaan tehokkaasti perille. Tunti meni hyvin, mutta hieman arvelutti, että milläköhän minä pelästytän tuon kiimahirviön huomenna yli esteiden.

Noo, älkääs nyt! Jumala oli puolellamme jo aamusta, koska heräsin AURINGON paisteeseen. Aivan ihmeellinen olo! Aamupalan jälkeen köröttelin tallille, jossa ei sielläkään satanut. Mitäs peliä tämä on? Pihassa pyöri pieniä poneja lähitalleilta ja porukka hymyili. Ihan ihmeellistä.

Pimpernelli oli sisällä, koska hänen tarhassaan oli parkkipaikka. Harjasin neidon ja laitoin kuntoon ja karuselliin (=kävelykone). Karusellin jälkeen oltiinkin jo lähes valmiita verkkaan. Jostain oli siunaantunut pienelle hepalle hieman virtaa, mutta ei lainkaan liikaa! Pari näyttävää hypähdystä toki piti tehdä, koska oli yleisöä, mutta ei se haitannut ketään. Edettiin koko ajan, välillä tultiin vähän esteen juureen, mutta yli päästiin. Viimeiset verkkahypyt antoivat kuvan estehevosesta.

Verkkahyppy. Tässä on tarkoitus verrytellä kyynärpäitä, jotta jaksaa lepattaa niillä kunnolla. Kuva: Karo Pihlström

…ja sitten toisesta suunnasta. On tärkeää harjoitella kyynärpäät molemmista suunnista! Kuva: Karo Pihlström

Liekö homma niin jännää, että avaan silmät aina vasta esteen jälkeen. Kuva: Karo Pihlström

Sitten radalle. Aurinko oli alkanut paistaa sisään maneesiin kirkastaen kelta-vihreän esteen ihanan valoisaksi. Kaikkien hevosten mielestä se ei ollut kiva. Meillä hieman tönkkö oli este numero kaksi, josta hypättiin jotenkin erikoisesti kaikilla neljällä jalalla samaan aikaan. Se ei haittaa, sillä luokka oli 60-70cm, joten niistä pääsee vaikka perä edellä. Kakkosen jälkeen tuli hieman arveluttava pinkki este, josta mentiin hiukka juuresta, mutta muuten hyvin. Seuraavat viisi estettä meni vauhdikkaasti ja hienosti! Ai että olin ylpeä pikkuhevosesta! Heti viimeisen esteen jälkeen jengi riistäytyi aplodeeraaman, ja siitäkös Pimpernelli otti kipinää, ja ampui pakoon kuin jänes. Kierroksen hän laukkasi ilman jarruja ja malttoi sitten rauhoittua. Hän ei ole tottunut aplodeihin, jostain syystä.

Juuettä! Näin kuvauksellinen parivaljakko löytyi rusetti otsalla maneesin takaa! Kuva: Jessica Strömberg

Nollarata tuli niin, että läpsähti! Ensimmäinen ruusukkeemme ripustettiin tallin ilmoitustaululle näyttämään, kuinka kovaa porukka tallissa asuu.

Loppupäiväksi Hilppa pääsi saikkutarhaan ystävänsä Fonin (nimi muutettu) viereen. Fonikin (nimi muutettu)oli juuri suorittanut, mikä ilmeisesti lähensi pariskuntaa entisestään. Eipä nimittäin aikaakaan kun neitimme lurutteli hännän alta eritettään suoraan vieruskaverinsa naamalle. Ja paikalla oli LAPSIA. Tervetuloa vaan Hästbackan pornoluolaan! Siinäpä äidit sitten selostivat pilteilleen mitä hepat tekivät.

Että näin huima päivä oli tänään yhdellä jos toisellakin!

Tässä nuollaan kai jälkihöyryissä kumppanin kaulaa. “Kiitos” kuvasta Åke!