Ainakin hän kiiltää! Nti Potkamo <3
Ystäväni soitti viime viikolla ja manasi, kun ei kerta kaikkiaan kestä epäonnistumisia. Hänen lajinsa on aivan muu kuin ratsastus. Kaveri kertoi lähteneensä juuri treeneistä ovet paukkuen ja katunut käytöstään jo heti viiden minuutin kuluttua. Että pitikin olla niin kipakka! Nyt hävetti ja vitutti. Kaverin treenipinna oli lyhentynyt jo siinä määrin, että se vaikutti jo tulevien kisojen ilmoittautumisiin. Kannattaako sinne edes lähteä, kun on tällainen sössijä? (Huom! Kyseessä on siis lajissaan todella taitava ihminen, joka on asettanu standardinsa ihan itse. Valmentaja ei ole sanonut moittivaa sanaa.)
Kaverini yllättyi kovasti, kun kerroin kärsiväni samasta, ja nimittäin kunnolla. Jos en tajua/onnistu, menee käpy saman tien. On aivan hirveän vaikeaa ottaa oppimiseen liittyviä asioita huumorilla tahi kevyesti. Joko tuuletan kuin olympiavoittaja tai sitten haukun itseni maan rakoon ja heitän hanskat tiskiin. Ja arvatkaa mitä? Se on TODELLA ärsyttävää. Haluaisin olla se, joka naurahtaa kevyesti ja yrittää uudestaan. Voinko oppia sellaiseksi? Voinko myös oppia osallistumaan pikkukisoihin menemättä raiteiltani?
EDIT klo 20.11: Urheilupsykologi Anna Andersén sanoo näin: ”On hyvinkin mahdollista oppia ottamaan lungisti tai jopa huumorilla, mutta kuten kaikki oppiminen, siihen autaa hyvä menetelmä, valmentaja, sitoutuminen harjoitteluun ja usko, toivo ja rakkaus. Siis usko mm, itseen (ja pariin muuhunkin muuttujaan), toiveikkuuden ylläpito eli positiivisuus ja rakkaus itseä ja lajia kohtaan.” www.tietoisestitaitavaratsastaja.com
Katselin joskus telkkarista korkeushyppyä, oliskohan ollut Suomi-Ruotsi-maaottelu. Siinä hypättiin jo ns. melko isoa. Kun korkeushyppääjä lähti juoksemaan kohti rimaa, hän tiesi, että nyt on päästävä yli. Sitten kun hyppy epäonnistui, piti koota itsensä kymmenenssä minuutissa ja yrittää uudestaan. MITEN IHMEESSÄ? Ihailin niin paljon tyyppejä, jotka tiputtivat kaksi kertaa, ja kolmannella onnistuivat. MIKÄ MIELENLUJUUS! Tuollainen minäkin haluan olla!
Sinänsä ovelaa kohtalolta, että ratsunani on nyt pieni Hilppa, joka ei vielä osaa oikein mitään. Minulla ei ole varaa olla marttyyri ja huono, koska se on Hilpalta pois. Minun on oltava se aikuinen ja koossa, jotta Hilpalle jää varaa olla hömelö lapsi. Aikuisen hevosen kanssa voin todeta, että en osaa, moido. Hilpan kanssa niin ei voi tehdä. On oltava varma. Se on ollut opettelun paikka! Varmuutta on, kumma kyllä, saavutettu yhdessä maastossa. Yhdessäoleminen hevosen kanssa sen kummempia kommervenkkeja tekemättä on antanut tatsia eläimeen. Osaan jo hieman ennakoida mitä se seuraavaksi tekee tai miettii tekevänsä.
Harmi, että ystäväni lajissa ei ole mahdollisuutta palata takaisin kohtaan A. Itse olen juuri siellä nyt. Takaisin Poni-Haassa 70-luvulla.
Aikuinen ja lapsi.
Viimeisimmät kommentit