Saatan olla tynnyri, mutta olen silti ihana muia.

Yhtenä päivänä, vuosia sitten, satuin olemaan Pullukan kanssa kentällä samaan aikaan kun eräs kilparatsastaja testasi myynnissä olevaa ratsua. Katselin kaihoisasti, kun ihminen otti hevosen hallintaansa nopeasti ja mutkattomasti. Hevoselle kaikki oli jotenkin heti selvää, näinhän me mennään. Hyppäsivät siinä melko isoakin ja hienosti. Ajattelin, että tuolla parilla ei ole mitään ongelmaa radalla. Sitten ratsastaja avasi suunsa:”Hyvin tää menee, ei siinä, mutta mä haluan kyllä enemmän hevosta tänne eteen.” Yritin siinä kuikuilla, että mitä, ja tajusin, että hevonen oli kaulastaan hyvin ohut ja myös melko lyhyt. Ymmärsin yskän. Itsekään en halua, että hevonen loppuu kesken.

Olen aina ihastunut hevosiin niiden kokonaisvaikutelman takia, hyvin harvoin niiden yksittäisien ominaisuuksien vuoksi. Joillain hevosilla osaan ratsastaa hyvin, ja niillä tykkään tietysti mennä. Pullukalla en ratsasta mitenkään ihmeellisesti, mutta sitäpä satunkin rakastamaan. Pullukan kanssa kaikki on väärin: hevonen on minulle liian pieni (160,5cm), se on helvetillisen leveä ja lyhyt. Minulla on pitkät, ohuet kintut, jotka on melko vaikea asetella estesatulaan hevosella, joka on kuin pieni tynnyri. Siis riippumatta siitä sattuuko se olemaan lihavassa vai laihassa kunnossa. Sen muoto on tynnyri. Tynnyrillä ei ole lainkaan yhtä helppo ratsastaa kuin silakalla. Olen aina jankannut, että tykkään, että hevosella on vähän runkoa. Olen alkanut miettiä onko se sittenkään kiva. Silakan selässä on niin paljon helpompi istua ympärillä ja ohjata istunnalla. Pullukalla on kiva mennä vasta silloin, kun se oikeasti nostaa selkänsä ylös ja alkaa kipittää myös takajaloillaan. Silakalla on kiva mennä muutenkin.

Kaula on kieltämättä myös hassu juttu. Jos kaula on hirveän ohut, tuntuu, että se on jotenkin heiveröinen. Erityisesti esteillä on ihanaa, jos on kaulaa, jonka päälle voi jysähtää juuri ennen kuin tippuu selästä.

Lapsena vedeltiin russ-poneilla ilman satulaa pitkin maita. Silloin oli oletusarvoista, että sieltä suistutaan, sillä jos poni laski päätään vähänkään alemmas, se hävisi kokonaan maisemista, eikä mikään estänyt naaman ja maaperän kohtaamista. Oli muuten melko ärsyttävää. (Ilmeisesti ei kuitenkaan tarpeeksi ärsyttävää, koska jatkoin lajin parissa.)

Sitten on niitä hevosia, jotka näyttävät esim. taluttaessa aivan hirveiltä klonkuilta, mutta puhkeavat ratsastettaessa kukkaan. Juuri siksi ulkonäön ei pidä antaa hämätä. Kauniilla hevosella ei tee mitään, jos sen ratsastettavuus on huono. Melkein kaikilla hevosilla on joku kohta, mikä menisi uudelleenvalinnassa vaihtoon. Se voi olla kovinkin omituinen: purentavika (parrot mouth), aivan kierot kintut tai notkoselkä. Silti siltä voi taittua temppu poikineen ja vieläpä hymyssä suin. Vertaan aina vanhoihin maratoonareihin. Katsokaapa joskus minkämoista hiihtäjää vaikka Helsinki City Marathonissa ylittää maalilinjan. Jos ne olisivat hevosia, moisella askelluksella ne lopetettaisiin heti. Pahimmat kenottajat ovat yleensä niitä, jotka ovat juosseet yli 100 maratoonia. Kroppa tottuu kyllä omiin omituisuuksiin, jos lihaskunnosta pidetään hyvää huolta.