Taas täällä!
Bäk in bisnes! Eikö ne niin sano? Tänään kerkesin pitkäst’ aikaa nöyryyttää pientä hevostani valjastamalla hänet satulaan ja suitsiin. Eikä mihin tahansa: ostin viime viikonloppuna vanhalta tallikaverilta uudet, ruskeat suitzet ja nettikirppikseltä ruskean panssarivyön. Kyllä nyt kelpasi. Tosin Hilppa katsoi mua ns. silmiin, kun kiristin uutta vyötä. Tuntui varmaan ihmeelliseltä semmoinen laatta masua vasten. Rehellisyyden nimissä ope sanoi, että kantsii ostaa tuolle pyörykälle panssarivyö, sillä se tasapainottaa painetta hieman, ja lisäksi satula ei kierähdä niin helposti kyljelle, No sepä kiva. Ostin.
Edellisenä iltana ehdin yövuoroon juoksuttamaan pientä tyttöä. Hölkättiin hetki kentällä, jossa oli merkittävästi lunta. Hän siinä nosteli pieniä kavioitaan. Sen jälkeen, kun maneesi oli tyhjentynyt suorittajista, me tytöt mentiin sinne sekoilemaan. Pistin pyöreän tytön hieman laukalle vapaana. Onpa kiva katsoa, kun nuori heppa pukittelee pitkin ja kiihdyttelee! Aikansa kohkattuaan hän suunnisti ovelle. Aina kun ovi saavutettiin, kiekaisin jotain. Liike jatkui. Pikkuhiljaa hän oivalsi, että ovelle ei pidä jäämän roikkumaan. Hän hölkkäili pitkin, kunnes hokasi, että nyt muuten kuuluu juosta äiskän luo. Siihen se sitten tuli, ja namun ansaitsi. Tämä, hyvät ystävät, on follow-upia. Liittomme sai sinetin tänään, kun menin tarhaan häntä hakemaan, ja KAIKKI MUUT HEVOSET tulivat ovelle vastaan, paitsi Hilppa, jota ei kiinnostanut pätkääkään. Sain silti lassottua tuon pienen anarkistin.
Mentiin taas pellolle! Kaverina oli naapurin poika Martti. Martti on jo aikamies, ehkä ruuna, mutta komea ja vahva. Marttia kuitenkin otti vähän sielusta jo pihalla, koska tuuli niin kovaa. Niinpä Hilppa, pieni partionjohtaja, johti joukon pellolle. Mukisematta. Toki selostin hänelle koko matkan KAIKEN mitä nähtiin. Kuka asuu missäkin ja mitä tietyssä ladossa ehkä säilytetään. Ja että metsästä voi lennellä oksia kun tuulee niin kovaa.
Ja minun pieni hevoseni laukkasi kuin tuulispää, vaikka lunta oli niin perkeleesti, ja Hilpan käpälät on tunnetusti aika naftit. Siellä se painoi! Olen niin ylpeä, että pakahdun. Ja arvatkaa oliko kellään taaskaan kameraa. No ei.
Huomenna meinataan laukkailla taas ihan missä lie, koska ope sanoi, että liikunnan ilo on paras ilo. Jipii! This is my kind of homma.
Poikaystävä Martti painoi perässä kuin tuulispää! Kuva: Nea Levonius (ei tällä keikalla, mutta samat tyypit!)
Viimeisimmät kommentit