Mää ostin sen hevosen! Ei nyt puhuta siitä mistä rahat ilmaantu. Sen oli tarkoitus ilmaantua, näemmä.
Kävi niin, että heppa meinas lähteä myyntiin ja mulla meinas tulla suru puseroon. Noooo, siinä sitten kopukan jalkoja kuvaamaan ja riittävän terveeksi eläintä toteamaan. Ja avot: omistus siirtyi tänne. Voi että! Kusessa ollaan, niin kuin sanonta kuuluu.
Vanhempani lupasivat ostaa mulle ylioppilaslahjaksi hevosen. Ei ole näkynyt. Ptäiskö laittaa lasku perään nyt tästä? Olisivat nimittäin päässeet pikkusen halvemmalla jos olisivat ostaneet mulle sen kopukan 1987. Ei ollu meikäläisellä sillon kummempia vaatimuksia. Neljä jalkaa ja häntä olis riittäny ihan hyvin. Nykyään vaadin, että hevonen on terve, ei pysyvästi vinossa, ei hullu eikä muutenkaan hankala. Sen pitää olla myös koulutettu. Mitenkohän sitä olis 17-vuotiaana neropattina asian hoitanu? Pihaan olis kurvannu joku mystinen suokki, joka ravaa ku viitapiru ja laukkaa vain unissaan. Siitä sitten este/kouluhevosta vääntämään. Ois voinu tulla muutama ongelma.
Oma elämä tuntuu niin helpolta, kun miettii mitä se olis voinu olla. Tuolla olisin kenties vetänyt pitkin niittyjä joku armeijasatula Kyösti-nimisen suokin selässä. Kuolaimet poskella, kun se ei käänny. Ai että. Mutta kiiltävä se olis, kun sitä tulis harjattua aika paljon. Vaikkapa siksi, ettei tarvi ratsastaa, kun se on niin karmee. Toisaalta, kauppaan pääsis kovaa, kun laittais vaan nokan kohti kauppaa ja pysähtyis vasta kaupan seinään.
Onneks sai harjotella naapurin ravurien kanssa niin osaa varoa. Toisaalta, kun yli 25 vuotta ehti haaveilla omasta hepasta ennen kuin sen hankki, niin osaa siitä olla iloinenkin! Ihan joka päivä.
Nyt mä meen taas, moi.
Viimeisimmät kommentit