Erään ystäväni mies ihmetteli suureen ääneen miksi pidempään ratsastaneetkin menevät harjoitusravia. Että eikö sitä harjoitusta ole tullut jo ns. kahvan kanssa. Pointti oli hyvä ja myös nauratti. Samalla kyselin itseltäni, niin Katja, miksi harjoitusravi?
Joskus autoa ajaessani en millään meinaisi jaksaa enää kääntää rattia. Vaikka kaikissa nykyautoissa on ohjaustehostin ja vaikka mitkä ajonhelpottimet, niin silti se jatkuva kääntely rasittaa. Automaattivaihteet minulla jo onkin, niitä ei tarvitse ehtimiseen olla vääntämässä. On ihanaa vain ajaa, siis niin, että se auto menee ja minä istun hymyillen kyydissä. Ratsastaessa on vähän sama.
Harjoitusravi on se, minkä ikeeseen joutuu tahtomattaankin kun aloittaa ratsastamisen. Sen äärellä voi ihan oikeutetusti tuntea aitoa kauhua. Pahimmillaan se on kuin Linnanmäen pahin laite ilman iskareita. Helpoimmillaan sitä lähinnä ihmettelee mitä nuo muut huutavat. Oli miten oli, alussa on vaikeaa ja joskus lopussakin. Harjoitusravin ytimeen pääseminen vaatii eriyistä oman kropan opiskelua. Millä joustan? Miten saan pidettyä kädet ja jalat paikoillaan? Kun sitten hokaat millä kostilla pysyt kyydissä, joku tulee sanomaan, että joustat väärällä paikalla, tuo pilaa selkäsi. Taas alusta. Suomeksi sanottuna harjoitusravi on suorin tie syvään ja itsetuhoiseen synkkyyteen.
Näin satoja vuosia ratsastaneena muistan kuinka opin istumaan vaikeassa harjoitusravissa. Olin leuhka kuin olympiavoittaja – ja syystä. Eräällä korkeravisella hevosella mennessäni minulle tarjottiin mahdollisuutta jatkaa kevyessä ravissa kun muut siirtyivät harjoitushelvettiin, mutta kiitin tarjouksesta ja liityin seuraan. Olin silloin maksimissaan 13 ja joustava kuin kuminauha. Tänä päivänä pakenen harjoitusravia minkä ehdin, etenkin ennen kun hevonen on rento.
Sitäpä haluaisinkin tässä pohtia, että miksi hyvin usein ratsastustunnilla mennään harjoitusravia, vaikka moni istuu kuin ankka ja hevonen on jäykkä kuin jorma neitsyiden keskellä. Siinä on ns. ihan hirveä istua ja hevosen korvat kääntyvät heti vähän taakse ikään kuin sanoakseen: ”Voi ei.” En sinänsä vastusta harjoitusravia, mutta soisin, että sitä harjoitellaan kun hevonen on siihen valmiimpi kuin ihminen. En usko, että huono, jysähtävä keventely on yhtään sen kivempi hevosen selälle, mutta ainakin hetkosen saa eläin huokaista jysähdysten välissä. Jatkuva jyskytys on sekä ihmisen että hevosen mielestä kammoa.
Ratsastamisen ydinhän on siinä, että pyritään pitämään persus penkissä, tapahtui mitä tapahtui. Se, miten se tehdään, on yllättävän suuri salaisuus normiratsastajalle. Miten sitä avaisi? Miten kertoisi, että jousto pitää suorittaa vatsalihaksilla ja että jalkojen pitää olla rennot? Tuleeko oikea tekniikka väsymisen vai harjoittelun myötä, vai molempien? Kuka kertoisi karvahatulle, että et pysy selässä jollet jumppaa keskikroppaa? Tai ehkä pysyt, mutta et saa hevosta kulkemaan hyvin, jos et pysty rentoutumaan.
Itse olen suuri kevyen ravin ystävä, oilisitteko arvanneet. Suosin myös kevyttä laukkaa kunnes hevonen alkaa kulkea eteenpäin ja rentoutua. Vasta sitten yritän alkaa ”ratsastaa”. Hevoseni on kiitellyt minua tästä mallista. Nytkin soitteli juuri perään mökille ja kyseli, että millos mennään Katja taas kevyttä ravia. Sanoin, että malta nyt hetki, me vietetään juhannusta. Pääset laitumelta kotiin 3.7., sitten aloitetaan harjoitukset. Se löi luurin korvaan. Semmosta.
Kaikesta huolimatta oikein hyvää juhannusta Kavioliittolaiset! We <3 you!
Harjoitusravi on suomalaisten pakkomieli – aivan liikaa sitä tehdään ja jyskytetään menemään mummoravia koska silloin voi istua. Minun harjoitusravi treenit kestää pari askelta kerralla. Parempi saada hevonen kulkee hyvin ensin kevyessä ravissa. Harjoitusravia turha edes haaveilla ennen kuin hevonen kulkee hyvin oikeinpäin.
Just det. Ollaan ytimessä. Carl Hester keventää, miksi siis emme mekin? Hyvät Jussit ksikille
Juuri näin kuten edelliset totesivat, ollaan onnellisia keventäessä ja istutaan harkkaraviin vasta kun hepokin on siihen valmis eli rentoutuessa.
Hyvää juhannusta myös teille <3