Neiti Peltonen.

Niin se aika rientää! Hilberger on ollut kohta kaksi viikkoa pellossa. Minä olen ratsastanut ensisijaisesti Hassulla Hirvellä ja silläkin vain kerran viikossa, mutta silloin dressagea. Oikein naurattaa aina välillä kun Ope sanoo, että menkää sellaista ravia, mistä saisi kouluradalla ysin. Mistä minä tiedän? Pääasia, että liikkuu eteenpäin, uhkailematta. Mutta rehellisyyden nimissä, kouluratsastaminen siihen tarkoitetulla hevosella on kyllä aika kivaa.

Ensi viikolla aloitetaan taas OIKEA ratsastus, eli esteet. Ostin Hilpalle uudet suitset, sellaiset, joissa turparemmin tasapaino pitäisi olla optimiluokkaa. Katsotaan miten käy. Ensimmäinen viikko joudutaan tepsuttelemaan kentällä ja maneesissa, koska kengittäjä pääsee kohteeseen vasta 24.6. Etukengäthän on tosiaan heitetty turhina laitumelle.

Asiasta toiseen (sanooko kukaan enää niin? Vai onko aina pakko sanoa KUKKARUUKKUUN tms.?), olipa karmeaa lukea hevosenpotkuun kuolleesta tytöstä. Työpaikalla kaikki kerääntyivät minun ympärilleni kyselemään miten nyt voin jatkaa lajin parissa. Olin vähän öönä, miksen voisi? ”No kun ne hevoset on niin vaarallisia!”, kommentoi kansa. Joku tiesi, että hevosen taakse ei saa mennä. Selitin sitten, miten hevonen on vaarallinen siksi, että sen kaviot on aika kovaa materiaalia ja se on iso eläin. Että jos se peljästyy ja satut olemaan huonossa paikassa, niin kyllä sattuu. Porukalle oli valtava yllätys kuulla, että hevonen on pakoeläin. Ja että niitä oppii lukemaan ihan niin kuin miehiäkin, itse asiassa paremminkin. Useimmat tällit voi ennakoida lukemalla hevosen käytöstä. Ei se niin ihmeellistä ole. Toki yllätyksiäkin sattuu, niin kuin nähtiin. Sattuu niitä kyllä jääkiekossakin. Jopa tahallaan.

EDIT. Osanotot omaisille. Sydän on kanssanne.

No mutta. Tuleehan sitä miettineeksi monettako elämää tässä tuhlaa. Ja koska on edelleen hengissä, on tärkeää, että nauttii joka hetkestä. Ja ottaa jokaisen hevosen omana persoonana, eikä vertaile niitä toisiinsa. Se on epäreilua hevosta kohtaan.

Ja nyt: #rideforhilda