Jos nyt on vähän ylimääräistä, niin heti ollaan rageemassa.

Jos nyt on vähän ylimääräistä, niin heti ollaan rageemassa.

No niin, taas saa kaivaa kuopan ja mennä sinne häpeämään. Lukaisin perjantain Hevosurheilu-lehden tänään ja vaivuin heti synkkyyteen. Onneksi luin sen vasta tänään, ei mennyt viikonloppu piloille. Eläinten käytösneuvoja Jaana Pohjola siellä muistutti, että hevonen saattaa olla koko ajan melko onneton, mutta ei sen elämä vapaanakaan luonnossakaan ole stressitöntä, ja muistakaa nyt herran tähden, että pyrkisitte onnellistuttamaan niitä eläimiä jatkuvalla syötöllä. Elmo Jankari ja Terhi Stegars painottivat myös, että hevosen elämän hyvyys on kiinni siitä mitä se syö, käsitelläänkö sitä hyvin ja ETTÄ SITÄ RATSASTETAAN ASIANTUNTEVASTI. Elmo nosti kissan pöydälle reippaasti ja ilmoitti, että aika huonosti se toteutuu harrastehevosten kanssa. Jaahas! Ei kun sitten vaan hevosta myymään. Olen nyt harjotellut sitä ASIANTUNTEVAA ratsastamista reilut kolmekymmentä vuotta, eikä tämä tästä merkittävästi ammattimaisemmaksi enää tule. Uskon toki, että kehityn, mutta en ihan niin rivakasti, kuin hevosen hyvinvointi sitä huutaisi. Ammattilaiset, ottakaa yhteyttä niin sovitaan maksuehdoista.

Voihan perkele. Periaatteessa artikkelissa keskusteltiin siitä miten kilpahevonen voi olla happy athlete, mutta hassusti se luiskahti taas siihen että jos ihminen ei tiedä ja osaa ihan sairaasti, sen pitää jättää hevoset rauhaan. Tämä kilparatsastajien kommentointihan voi johtua myös siitä, että kilparatsastajat pyrkivät puolustelemaan toimintamallejaan. Esimerkiksi Terhi Stegars mainitsi, että joskus hevoselle jouutu asettamaan hetkellisesti”enemmän painetta”, mutta vain hetkellisesti. Että ei se siitä kärsi. Mikä on “hetkellisesti enemmän painetta”? Ohjat tiukemmalle? Pohjetta/kannusta kovemmin? Miksi asioista ei voi puhua niiden oikeilla nimillä? Mikä ihmeen paine? Minä en ikinä aiheuta mitään painetta, vedän vaan ohjista tai käytän jalkaa. Ja ohjistahan ei saa vetää, koska silloin hevonen voi aukoa suuta. Ja jos laittaa gramaanit, niin hevonen ei auo suuta, mutta se on “kielletty.” Se on ammattilaisten hommaa. Ohjilla täytyy pitää “tuntuma”, mutta kun pyytää opea näyttämään kuinka kova se tuntuma on, niin se on kyllä aika kova. Siitä tulee käsi kipeäksi. Tokihan se kevenee siitä, kun ns. periksiantaminen toteutuu. Tästä ei vaan kukaan puhu. Pitää olla kevyt tuntuma ja ei saa jäädä jauhamaan jalalla. ÄLKÄÄKÖ NYT PITÄKÖ MITÄÄN SAARNAA, ETTÄ RATSASTA SITÄ HEVOSTA TAKAA ETEEN.

Ja sitten tarhaamattomuus, jota pidetään suurimpana eläinrääkkäyksen muotona heti huonon ratsastamisen jälkeen. Olen tavannut hevosia, jotka menevät aivan raiteiltaan jos joutuvat tarhaan. Pitäisikö ne silti jättää sinne? Ne eivät yhtään tiedä, että niiden tarkoitus on rentoutua tarhassa ja nuuhkia tuulta ja etsiskellä ruohoa maasta. Ne vaan juoksevat ympyrää silmät pyöreinä ja etsivät seiniä, joiden välissä voivat tuntea turvaa.

Ei nimittäin kiinnosta pätkääkään tämä keskustelu.

Ei nimittäin kiinnosta pätkääkään tämä keskustelu.

Mites tämä jatkuva syöpöttely sitten? Heinää koko ajan? Mites tuo läskeys? Kumpi on vaarana suurempi, läskeys vai mahahappojen kerääntyminen syömättömyyden seurauksena? Aina välillä kuulee, että harrastehevosten läskeys on aikamme suurin probleema. Voi ny helvata. Teet niin tai näin, aina menee kätöseen.

Tähän kohtaan sanon vaan, että nyt menen syömään karjalanpaistia (kyllä, siinä on lihaa, eikä se eläin ole tehnyt itsemurhaa) ja sen jälkeen lähden ratsastamaan hevostani huonosti epämääräisellä pohjalla. Soittakaa poliisit. Terveiset Elmo Jankarille, joka tod.näk. ne poliisit soittaa.

Hitto kun me kärsitään.

Hitto kun me kärsitään.