(Otsikon tajuavat vain ne, jotka olivat teddyjä 70-80-luvun taitteessa, eli kysykää äidiltä.)

Kävi nimittäin niin, että lapsi sairastui lunssaan. Siinä sitten keksimään, että mites nää eläinliikutukset hoidetaan, kun äidillä on muutamakin työpaikka jne. Päätettiin sitten yhdessä, että Masalle on parasta, jos se pääsee taas hyppäämään. Niinpä MINÄKIN PÄÄSIN! WO-HOO! Ja vielä ulos, ulkokentälle!

Viimeksihän olen hypännyt – mitä – pari kuukautta sitten kaksi estettä, sitä ennen ehkä vajaa puoli vuotta sitten. Eli homma hanskassa! Tilanne nyt vaan on kuitenkin se, että en välitä tippaakaan. Olen niin innoissani, että unohdan osaanko vai enkö. Tämä on sen kuuluisan ylivertaisuusvinouman vastakohta. Kun et luule, että osaat, vaan menet vaan.

Ja kerrankin on myös kuvia tapahtuneesta! Ei välttämättä ammattitasoa (kuvaaminen tai ratsastus), koska kaverin känny (kiitos Anna!), mutta kyllä niistä meidät löytää. Ammattilaisen ottamia heppakuvia löytyy muuten uusimmasta Me Naiset -lehdestä, jossa poseerataan Hilpan kanssa ihan muina mannekiineina! Kurkatkaa salaa kaupassa jollette malta ostaa! Hilppa on niin sievä.

Hyppääminen oli NIIN kivaa, että nyt toivon lapsen flunssan jatkuvan hiton pitkään.

Tässä kuvakimara:

Eka este, JUHUU!

KATSE SEURAAVALLE ESTEELLE, huom.

Hoblaa, sitten kuusi seuraavalle.

Osuttiin, jes!

Jaaa siellä. Puhdas rata. Huomaa tappajan katse ja vaisto.

Sitten valokuvaan!

Lopuksi nenänkaivuu, JOTA EI SAA ANTAA HEVOSEN TEHDÄ.

Aah, oispa lapsi useammin kipeänä/matkoilla/nukkumassa/bailaamassa/koulussa/kerhossa!