Arvatkaa onko ammattilaisen ottama?

En ymmärrä miten KAIKILLA muilla bloggaajilla on AINA kuvia itsestään hevosensa kanssa. Ja jos ei ole, niin ainakin hevosesta on hienoja kuvia. Liekö kyseessä ryhmä jakautuneita persoonallisuuksia, joista toinen on aina hyvännäköisenä/hauskana/tehokkaana hevosen selässä ja toinen kameran varressa? Epäilen tätä. En nimittäin millään voi olla ainoa, joka on AINA hienon tilanteen tullessa kohdalle a) yksin, b) kamera/kännykkä hyvin vaikeasti ratsastushousujen taka-ylätaskussa, c) känny kädessä, mutta lentopallomaila täynnä peukaloita, ja otapa niillä nyt kuvia. Bloggaamisen ylivoimaisesti vaikein osio! Ei ollenkaan ”miten keksit mistä kirjoitat” tai ”miten ehdit kirjoittaa niin usein”. Se on tämä kuvahomma. Tyttärenikin ilmoitti, että ”äiti, sä oot kyllä tosi hyvä kirjoittaja, kun sulla on noin paljon lukijoita, vaikka sun kuvat on enimmäkseen ihan hirveitä.” Niinpä! Onhan tässäkin pilvessä siis hopeareunat.

Parit kerrat on paikalle saatu ihan ammattikuvaajakin. Se on ollut siltä osin jännää, että jos kuvaaja ei ole tajunnut, että hevosella voi mennä ns. hermot tähän mannekiinipelleilyyn, niin koko kuvaustilanne on voinut lörpähtää aika huonoksi. Meikit valuu, hevosella on korvat päätä myöten, assari heiluu reflen kanssa (se vehje, jolla yritetään jallittaa valoa taivaan kautta kohteeseen), kuvaaja meinaa jäädä alle jne. Sitten on niitä superkuninkaita, joiden kamera sanoo kolme kerta knaks, ja kas, niin on otettu kolme JÄRKYTTÄVÄN HIENOA RUUTUA. Se on jo magiaa, mutta sekin on nähty.

Mites tää? Onkohan ammatti-ihmisen ottama, vai liekö ite selfiekepillä? Kuva: Kirsi Tuura

Viimeisin kuvausreissu tehtiin Hilpan laitumelle. Se olikin yhden lajin retki. Oli suunnaton onni, että kuvaaja oli itsekin hevosihminen. Ei nimittäin ole välttämättä helpointa saada pellosta revittyä yhtä kolmivuotiasta, kun sen 1-3-vuotiaat kaverit sekoilevat vieressä mielin määrin. Ottivat nimittäin sellaisia loikkia, etten ole hiljan nähnyt! Olisi ollut komeata katsoa, jollei ensisijainen ongelmani olisi ollut a) miten tämä varsa pysyy käsissä kaikkien näiden villihevoskuukausien jälkeen tai b) miten tästä saadaan valokuva.

Kuten sanottu, kuvaajapa olikin hevosnainen (Heli Hirvelä, Jau jau -tallit) ja samalla myös nero. Hänellä oli nimittäin puhelimessaan appi, josta kuului hevosen hirnuntaa! Aina kun Hilppa katseli ties minne sieraimet pään kokoisina, Heli painoi nappia, ja puhelin sanoi ihahaa. Hilppa tarkensi heti oikeaan suuntaan, ja kas, mitä hienoimpia kuvia saatiin HETI. Nopeahan siinä toki saa olla, ja kun on kolmevuotiaasta kyse, myös maltillinen ja riittävän joustava. Ihan mahdottomia ei sovi odottaa sen ikäisiltä. (Samaa voisi tosin sanoa itsestäni, olen kohta 50 ja edelleen poseeraaminen tuntuu vaikealta.)

Lupaan kuitenkin yrittää jatkossa opetella sitä kuvaamispuoltakin! Olisihan se kiva, jos te joskus itse asiassa näkisitte mistä on kyse, eikä aina tarvitsisi selostaa. Mutta malttia! Olen kuitenkin vasta 49v.

Yllättävän hieno itse ottamaksi.