Nerokas naamiaisasu.
Käytiin maastossa eilen ja tänään. Eilen olin Pullukalla. Pullukan kaverina oli naapurin nuorikko, joka on villisika lampaan vaatteissa. Söpö kuin mikä, mutta iskee salamannopeasti. Ja hymyssä suin. Vaan eipä se haittaa, jos osaa varautua! Pullukkaahan ei moinen sekoilu kiinnosta yhtään, sille on ihan sama. Kiinnostavaksi maastoreissu itse asiassa muuttuukin, kun ottaa mukaan jonkun, joka näkee ihan perinteisen suomalaisen maalaismaiseman vallan erikoisten lasien läpi. Heti pihalla jo tämä kaveri teki jyrkän stopin. Olin että eipä hätää, me mennään edeltä. Se kävi toiselle, hän uskalsi taas. Jäi itselle hämärän peittoon mikä varsinaisesti järkytti. Kysyin ratsastajalta mikä mahtoi olla pienen hevosen järkytyksen syy. ”Pokemon”, vastasi omistajansa täysin tyynesti. Niinpä! Eihän me ihmiset nähdä Pokemoneja kuin kännykän läpi, mutta miten voimme olla varmoja, ettei hevosen sisään ole rakennettu Pokemon-kiikareita?
Ole siinä sitten luonteva kun tämmöinen tulee vastaan!
Jatkoimme matkaa, Pullukka toki kenties jotain Suvi Teräsniskan hittiä mielessään lauleskellen, tämä toinen jatkuvasti Pokemoneja väijyen. Silloin tällöin niitä putkahteli ties mistä, niin kuin niitä nyt putkahtelee. On se jännä! Itse en ole missään vaiheessa oikein tämän hevosten ja koirien lenkittämisen lisäksi jaksanut lähteä vielä Pokemon-metsällekin. Jätin sen pojalleni. Hän keräsi niitä kesän mittaa hyvinkin uskollisesti. Hauskaa, että nuoremmat hevosetkin ovat saaneet tästä ilmiöstä kiinni! Vanhemmissa malleissa ei sitä Poke-kiikaria vissiin olekaan.
Tänään tehtiin lenkkiä eri porukalla. Itselläni oli naapurikarsinan Tamma, tavattoman herkkä sekä sielultaan, että vartaloltaan. Heinään törmääminen voi aiheuttaa tälle mannekiinille viikkojen levon. Siispä tuulta päin! Ensimmäiset Pokemonit bongattiin jo tallin pihasta. On hyvä saada kone kunnolla käyntiin ennen varsinaista retkeä. Mukaan matkoille lähtivät yksi tyyni, maailmaa nähnyt emäntä ja yksi Keski-Euroopasta muuttanut cityboy. Cityboyn suurimpia haasteita olivat kivet. Niitähän ei Keski-Euroopassa ole kuin muutama. Eikö ne ole kaikki kerätty sinne Stonehengeen? Koko porukka ihmetteli melko avoimesti myös boakäärmettä, joka meni tien yli. Meidän ihmisten mielestä se oli kuori, joka oli vedetty jonkun putkistojen tai kaapelien päältä. Ihan litteä kumiviipale, siis. No kyllä se on boa, tuumivat hevoset porukalla. Mutta koska se ei ollut kivi, cityboy lampsi siitä yli aivan rentona. Tytöt sitten uskalsivat sipsuttaa perässä.
Pienimuotoisempi, mutta toimiva valeasu.
Reissun varrella (siis n. 1/2 tunnin matka) mannekiini spottasi vielä parit Pokemonit (itse luulin niitä pihakasveiksi), mutta varsinainen kynnyskysymys oli ojaksi juuri ja juuri luokiteltava kuoppa maassa. Siinä saattoi olla hieman kosteampaa maata pohjalla. Juuei, tuosta ei pääse, sanoivat hevoset yksissä tuumin. Kaksivuotias ihmislapsi kykenisi harppaamaan siitä hieman isommalla askeleella. Mutta ei hevonen. Paha se on, se on paha. Kauhean paha. Ehkä paHIN. Valtavalla päättäväisyydellä sain voitettua herkän mannekiinin luottamuksen puolelleni, ja hän uskalsi harpata yli matalan. Seuraavana tuli maailmaa nähnyt emäntä, joka ei hänkään ollut vuorenvarma ideasta. Cityboy kieltäytyi neuvottelemasta, vaan piti tilannetta liian riskaabelina – ei niinkään itselleen – vaan ratsastajalle. Cityboyn mielestä ratsastajan olisi viisainta tulla alas ja kävellä yli matalan. Niin tehtiin ja cityboy käveli helpotuksesta huokaisten ojahtavan paikan yli. Huh! Niukka selviytyminen!
Kyllä se on kuulkaa niin, että maasto on vaaroja tulvillaan, alati. Vaikka te kuvittelette, että ihan kivasti ja helposti siellä pääsee menemään, niin vähänpä tiedätte kuinka paljon vaarallisia Pokemoneja juoksee vapaan ympäri metsiä. Parempi on siis pysyä maneesissa vaan, niin ei satu mitään. T. hevoset
Viimeisimmät kommentit