Pakko päästä ekaks, hiekkaa silmässä.
Välillä kuulee, että jollakin hevosella on ”niin suuri sydän”, että vaikka sillä olisi kaikki jalat poikki ja silmät puhki, niin maaliin se vaan haluaa. Että niin on kova kilpailuvietti. Samaan aikaan toisaalla yhden lajin auktoriteetti Wegelius alleviivaa erityisesti, että hevosella ei ole minkään valtakunnan henkilökohtaista kilpailuviettiä. Yritin etsiä tutkimusta aiheesta ja löysinkin jotain. Camie Heleski, the coordinator of the horse management program at Michigan State University, oli tutustunut tilanteeseen mm. laukkahevosten kannalta. Kävi ilmi, että johtajatyyppiset hevoset haluavat laukata kovempaa kuin muut, koska eivät halua kulkea sumpussa vaan keulilla. Sehän on kilpahevoselle hyvä asenne. Eräs hevonen vihasi sitä, että edellä laukkaavasta tulee rapaa naamaan, joten se laukkasi kovempaa päästäkseen ohi. Itse teen samaa.
Uskoisin, että moiset määritelmät sopivat aika hyvinkin esim. ravureihin. Mutta mikä niitä ravureita ajaa juoksemaan kovaa? Onko niillä kiire? Miksi ravuri haluaa vetää vipu lattiassa ympäri ovaalia? Koska sehän on selvää, että ne haluavat juosta. Toisinaan hevosta on vaikea saada radalle asti, kun se jo lähtee ns. kuin kuppa Töölöstä. Ravipiireissä kuulee paljonkin hevosista, jotka haluavat voittaa. Vai juokseeko ne pakoon? Ja jos, niin ketä? (HYMIÖ)
Nyt jätkät vedetään täysillä!
Mikä sitten ajaa estehevosta? Sitä kuulee, että joku hevonen rakastaa hyppäämistä. Mistä sen tietää? Hyppääkö se radan, vaikka ihminen ei olisi kyydissä? Viisaimmat meistä sanovat, että sen näkee kyllä, mutta kun yrittää penätä, että mistä sen näkee, saa usein ylimielisen katseen. Katsos kun MINÄ tiedän ja SINÄ et tiedä. Ok.
Tottahan toki olen nähnyt ja jopa ratsastanut hevosia, jotka imevät innoissaan esteelle ja myöskin hevosia, joita saa uhkailla yli esteen. Pystyn kyllä havaitsemaan kumpi niistä tykkää ja kumpi ei.
Kouluratsastus onkin kiehtovin kuvio. Sitä perustellaan usein sanoilla ”hevonen esittäisi liikkeet myös luonnossa” ja ”se tykkää esiintyä.” Se on varmaankin totta, mutta mistä sen näkee? Ja todellako kaikki kouluhevoset ovat sydämeltään ns. sirkushevosia? Kouluhevosia jalostetaan käsittääkseni liikkumaan mahdollisimman mahtavasti, mutta entäs se showpuoli? Voiko sitä jalostaa? Mistä näkee, että hevonen iloitsee kouluradalla?
Hoblaa!
Oma hevoseni nauttii aivan valtavasti maastoilusta. Sen näkee. Onko se sama asia?
Dippadai, dappadui, duppadai…
Paljastan nyt, että Wegeliuksen mielestä kouluratsastus on hirveää. Oliko yllätys? Mitä muuta hän siitä mietti, sen saatte lukea sitten ensi viikon Hevosurheilusta.
Minä koen asian niin, että tekeminen kuin tekeminen, jos se on hevoselle mieleistä (kannattavaa) se tekee sen ilolla.
On se sitten ravilähtö, estehyppelyä tai laukkapiruetti.
Jokaisen keinot tehdä hommasta kannattavaa on sitten erilaiset, joku raipattaa niin että tuntuu kunnes saa oikean reaktion ja tekee hommasta hevoselle kannattavaa kun toinen syöttää sitä porkkanaa heti kun oikea reaktio tulee esiin. (ääripäät)
Mutta kyllä sen hevosesta näkee millä keinoilla se on saatu ylittämään este tai kokoamaan piaffiin, kun homma on mielekästä tunne välittyy muillekin.
Ja tokihan jalostus on avainasemassa myöskin, jos veressä virtaa iso hyppy tai mieletön vauhti ja hevonen pääsee ominaisuutta toteuttamaan, se on sille alusta asti helppoa ja vaivatonta, ei tarvitse raipattaa tai antaa porkkanaa kun tekeminen tulee ”luonnollisesti”
🙂
En itse tykkää esteistä sen vauhdikkuuden vuoksi. Olen päätynyt kouluratsasuksen harrasteluun. Mutta katsoin pääsiäisenä yhden lähteyksen yleltä koulukisoja ja pahamielihän niistä tuleee………Onnekseni kuitenkin selostaja otti kantaa jonki verran hevosen muotoihin. Maailma voi muuttua ja toivotaan, että kouluratsastus muuttuu siihen että sen näkee kun hevonen tykkää 🙂 Joskus pikku jumppasarjoja tykkään mennä minäkin. En yleensä tykkää että jaotellaan porukaa estepuoli/koulupuoli. Kouluratsastus on tylsää, mutta myös erittäin vaikeaa.
Jaa-a, kovasti tekisi mieli väittää, että silloin joskus nuoruudessa (vuonna miekka ja kypärä) meidän hevonen kyllä nautti esiintymisestä kouluradalla kovastikin. Kotona kun laitettiin harjaa letille, se seisoi jo korvat töröllään, ja traileriin lastatessa piti olla nopea, että ehti itse puomin ali pois alta, kun kaveri juoksi kyytiin. Kisapaikalla oli parasta nakata heti joku selkään, koska selästä käsin oli paljon helpompi kävelyttää herraa, joka elvisteli ympäriinsä melkoisin voittajan elkein heti paikalle saavuttuaan. Radalla se saattoi olla vähän turhankin vahva kädelle, mutta ulospäin näytti aina sen verran hyvältä, että useammin tultiin rusetin kanssa kotiin kuin ilman (kyllä, koulutuomarit olivat jo silloin puusilmiä…)
Kävipä sitten niin, että paikallisen pikkulehden kuvaaja tuli ottamaan seuran kisaavista ratsukoista (täydessä kisatällingissä, tottakai) arkistokuvia, joita voisi tarvittaessa käyttää kisatuloksia raportoitaessa. Noh, kuvaaja tuli paikalle paljon aikaisemmin kuin oli sovittu, joten ei siinä juuri ehditty verrytellä ennen kuvaussessiota, hyvä että saatiin nutturat kuntoon ja eikun hevosen selkään. Luonnollisesti ei-hevosihmisenä hän ei osannut ottaa kuvia niistä edustavimmista hetkistä, vaan räpsi kuvia hyvin satunnaisesti. Ainoa ongelma oli, että tämä meidän diivaileva hevosemme oli siinä kuvittelemassaan kisatohinassa niin intona, että suurimman osan ajasta kuikuili komeasti turpa taivasta kohden etsien kilpakumppaneitaan, eikä oikein malttanut poseerata kauniisti kaula kaarella. Taisin ihan itkeä tirskauttaa, kun näin kuvat. Oli niistä yksi kelvollinen, siinä hevonen seisoi paikallaan ja näytti edes etäisesti kouluhevoselta. Onneksi niitä kuvia ei lopulta taidettu koskaan julkaista missään.
kamerat on saatanasta.
Siellä kauniissa nuoruudessa muistan tallilta vanhan kouluratsun, joka oli kiertänyt paljon kisoja. Tämän vanhan herran, kun päästi kentälle tai maneesiin vapaana juoksemaan ja laittoi musiikin soimaan sai seurata sivusta aika hienoja juttuja. Pappa heräsi oikein eloon ja antoi näytöksen täydellisistä pääty-ympyröistä, piffit, puffit ja laukanvaihdot ja välissä toki irottelua sekä pukkilaukkaa. Kiinni jos papan halusi toimi musiikin sammuttaminen ja kovat taputukset. Jos hevonen voi näyttää tyytyväiseltä itseensä ja suoritukseen oli tämä vaari sitä. Kamerat on saatanasta ja silti välillä harmittaa, ettei sellaista silloin tuhat vuotta sitten ollut taskussa mukana.