Tämmösitä pitää minun elämäni olla. T. Pullukka

Tämmöistä pitää minun elämäni olla, t. Pullukka

Taas ollaan perustavien kysymysten äärellä! Hevostani on läpiratsastettu kerran-pari viikossa koko tämä vuoden. Kaiken järjen mukaan sen pitäisi näkyä jo jossain, esim. ratsastettavuudessa. No ei näy. Eilen ratsuttajamme, Ope, sitten lysähti satulasta alas ja sanoi: “Katja, I think I can’t help you anymore.” Pullukka oli taas NIIN haastava, että ei voi kun ihmetellä. Menin itsekin selkään ja tajusin, että nyt ollaan eri taajuudella. Hyppääminen sujuu kyllä ja maastoilu, mutta tasaisella maneesissa? No way. Myöskin moiselle unelmien ratsulle on melko haastavaa löytää vuokraaja jota ei haittaa, vaikka kukaan ei oikeastaan saa Pullukkaa kulkemaan nätisti kuin vahingossa.

Taustaa: Pullukkaa on tutkittu ja korjailtu niiltä osin kun se oli tarpeellista. On tutkinut kengittäjäguru, eläinlääkäri, kiropraktikko, fyssari, osteopaatti, hieroja jne. Tällä tiedolla mitään fyysistä vikaa ei kuuluisi olla, mutta mistä niistä ikinä tietää. Varmasti hevoskuiskaajat ovatkin jo tässä vaiheessa napanneet puhelimestaan eläinsuojelun numeron pikavalikosta (hyvä että saavat mut kiinni NYT), mutta nyt kuulkaa näyttää siltä, että hormoonit vievät meidän emäntää kuin mätää kurkkua. Viimeksi Pullukka on nimittäin ollut fantastinen ratsu yli kolmena peräkkäisenä päivänä kun se oli kantavana. Silloin se oli onnellinen, vaikka olisi satanut kirveitä. Ja välillä satoikin.

Jos Pullukka olisi ihminen, se olisi työtävieroksuva lähiömutsi, joka heittäytyy aina raskaaksi kun joku ehdottaa töihin menemistä. Pullukalla olisi lapsia kasapäin, kaikilla eri isä. Eikä siinä elämäntyylissä mitään vikaa ole, jos tykkää, mutta kukapa sellaista haluaisi valmentaa esim. korkeushyppykisoihin tai taitoluisteluun.

Että näillä mennään. Kysymykset kuuluvatkin siis:

1) Olenko nyt syypää johonkin, ja jos, niin mihin?

2) Mitäs nyt tehdään?

Ensimmäisenä (nähtyäni romahtaneen Open) ilmoitin Pullukan Varsat ja varsojat -ryhmään siltä varalta, että joku haluaa vielä teettää itselleen ensi vuodelle koipeliinin. Sehän Pullukalta taittuu ns. vasemmalla jalalla. Ei mitään haastetta! Mutta mikäli joku haaveilee Pullukasta kisaratsuna, saa haaveilla keskenänsä. Jos Pullukka olisi GP-tason hyppääjä, se saisi minun puolestani harrastaa vaikka sudokua omalla ajallaan, mutta kun se on semmoinen alta 130-luokkien menopeli, sen pitäisi kulkea välillä myös oikein päin. “Katja, I would like to see her more round,” sanoi estevalkku-Manuelkin, johon supisin itsekseni, että “No shit, Sherlock. So would I.”

Näin ollen kaavailen emännälle leppoisaa kesää laitumella. Siihen asti tehdään ainoastaan kivoja juttuja. Kuka täällä jaksaa enää taistella? Jos ammattilainenkin alkaa olla aivan piipussa, mikä minä olen siinä enää mitään sanomaan. Ottaen vielä huomioon, että olen venkoillut rouvan ailahdusten kanssa nyt neljä vuotta. Jos joku haluaa siis Pullukan lapsen, nyt on aika toimia. Hilpan kuvista voi katsella millaisia niistä tulee.

Viestini lyhykäisyydessään koko maailman tammoille on: pitäkää tunkkinne.

Voiko tunkkeja syödä?

Ok. Voiko tunkkeja syödä?