Välillä on ihan hirveää olla hevosenomistaja. Esimerkiksi silloin, kun mikään ei suju, satula ei istu ja maneesi on turvoksissa valittajia. Itelle flunssa tulossa ja rahatkin on tietty loppu.
Sitten on niitä päiviä, kun hevonen ontuu kolmatta kuukautta ja tepastelet hepan kanssa peräkanaa lumihangessa ja koirat hyppii ympärillä, eikä yhtäkkiä mikään ota päähän. Vaikkei pääse edes ratsastamaan. Mitäpä siitä, näin on hyvä.
Sitten on toki niitä hetkiä, kun oivallat ratsastaessa jotain aivan elintärkeää ja saat hevosen liitämään. Se on semmoinen hetki, jolloin luulet hevosen olevan yhtä onnellinen kuin itse olet ja rakastatkin sitä vähän enemmän kuin ennen. Sellaisena hetkenä ajatus luopumisesta on aivan hirveä. Ja se minulla on juuri nyt käsillä.
”Muistan kun tulin teille. Ajattelin, että ihme nuijat, äiti ja tytär. Amatöörejä. En jää tänne. ” Tyttönen, huhtikuu 2015
Toki tiesin alun perinkin, että tämä hevonen on meillä vain korkeintaan siihen asti, kun Pullukka tulee kotiin. Eihän meille edes pitänyt tulla mitään hevosta siihen tilalle! Piti käydä jumpassa ja leffassa ja juosta miesten perässä. No, näin siinä sitten kävi. Tyttönen tuli taloon ja pyrki ihan kärkeen hieman viisastelemaan. Ei muka ymmärtänyt mitään eikä suostunut jarruttamaan. höpöhöpö, sanottiin me tyttären kanssa ja jatkettiin hommia. Viikkojen kuluessa Tyttönen tasaantui. ”Äiti, miksi hevosista tulee aina pulleita ja rauhallisia kun ne tulee meille”, kysyi tyttäreni. Sanoppa se. Rauhalliseksi Tyttönen oppi kuukaudessa, pulleus astui kuvaan kun annoin sille kahden viikon kesäloman laitumella. Hups. Kuka sanoi, että ne laihtuu sitten kun heinä ei enää ole niin tykkiä? Ja pah, ei todellakaan laihdu. Eikä liikunnalla.
”Sitten tajusin, että noihan päästää mut laitumelle kaheks viikoks, eikä tartte tehä mitään. Siistii. Ehkä jään sittenkin.” Tyttönen, kesäkuu 2015
No niin, asiaan. Hauholta ilmoitettiin, että haethan sitten Pullukan ja Hilpan kotiin syyskuun loputtua. Jassoo, tuumin, ja oragnisoin Hilpalle kodin. Siitä olen iloinen. Pullukkaa on ollut kova ikävä, mutta se tuleekin sitten takaisin kotiin. Nyt olen tietty ehtinyt rakastua tähän Tyttöseen ja siitä on tullut aivan meidän tyttö. On hyvin rauhallinen ja luottavainen meidän kanssa, vaikka alkuun olikin kiire joka paikkaan. Maastoilukin sujuu jo itsekseen hienosti. Koirien kanssa ollaan samaa jengiä. Kaikki on juuri niin kuin pitääkin. Ja sitten se lähtee, koska:
1. En ole rahahenkilö, enkä voi ylläpitää kolmea kopukkaa
2. Tähän joku hyvä syy, ei kuitenkaan se, että eivät kaksi ihmistä tarvitse kolmea hevosta
Asia saattaa tosin ratketa vielä täysin yllättäen, sillä olen juuri nyt, as we speak, Joensuun Kuninkuusraveissa ja aion kuin aionkin lyödä vetoa pää märkänä. Eikä ole lainkaan poissuljettua, että lähden täältä setelit taskuista lennellen, jolloin toki ostan Tyttösen meille ja kaikki ovat onnellisia. Eli. Keneen satsaan? En tiedä raveista juuri mitään, mutta Suivikas on kiva nimi. Ja Mokomani. Isommat rahat toki saa, jos veikkaa epätodennäköistä ja se voittaa. On ne nimittäin kaikki huippuja, joten kaikki on mahdollista. Jopa se, että tapaan täällä kivan romaniravimiehen ja käännyn romaniksi ja alan pukeutua pönkkähameeseen. Ja vaihdan ratsuista ravureihin. Mutta puidaan sitä sitten, kun se on ajankohtaista.
”Ootte te oikeesti ihan jees porukkaa. Hyvä maku jäi suuhun. Ehkä moikkaillaan ku tavataan.” Tyttönen, heinäkuu 2015
Nyt suren ja itken, koska saattaapi olla, että Tyttönen on ensi viikolla toisen ihmisen Tyttönen. Se särkee, sattuu ja pistää. Mutta onneksi Pullukka palaa kohta.
”Onks mulla teidän mielestä kerääntyny kesän aikana ylimäärästä? En o varma, mutta jotenki tuntuu siltä.” Pullukka, luomakunnan kruunu, heinäkuu 2015
Viimeisimmät kommentit