Tämä elää vielä.

Tämä elää vielä.

Vanha tuttu (Paulö, nimi muutettu) antoi idean tähän kirjoitukseen. Kertoi tarinan, jossa tallikaverin hevonen oli jouduttu lopettamaan pitkän yhteiselon jälkeen. Ihminen oli tietysti surun murtama, ja muut hevosihmiset tunsivat tuskan. Vähääkään kauemmin hevosten kanssa toiminut tietää kyllä miltä se tuntuu. Aivan hirveältä. Ja silti osanotoissa on aina mukana toivo: tulee vielä uusi hevosystäviä, tule meille koska vaan halailemaan hevosia, älä jää kotiin, tule tallille. Hevosihmisen elämä jatkuu, vaikka hevonen kuolee.

Luin uusimmasta Hevosurheilusta pienen jutun Terhi Stegarsista. Terhin Axishan kuoli kesken ratsastuksen, ja Terhi loukkaantui onnettomuudessa itsekin. Pahinta oli kuitenkin järkytys. Miten se voi sillä tavalla kuolla, terve hevonen? Hevonen laukkaa vihreämmillä niityillä, mutta ratsastaja kuntouttaa itseään hissukseen. Uusia ystäviä ollaan jo etsimässä. Pakkohan se on. Ei suruun voi jäädä makaamaan.

Jostain syystä surussa piehtarointi on melko romanttista. Moni tuttuni on menettänyt rakkaan koiransa/kissansa/hevosensa, eikä enää suostu hankkimaan uutta, koska haluaa muistella mennyttä eläintään rauhassa, elämänsä loppuun asti. Ymmärrän surun, sehän on luonnollinen olotila. Sen sijaan vellomista en ymmärrä. Tunnetusti sydämeen mahtuu kauhea määrä rakastettavaa, miksi ei siis avaisi sitä seuraavalle? Mietitäänpä! Olin nimittäin itse juuri sellaisessa tilassa ennen Pullukkaa.

Edellinen hevoseni oli ruuna Jaska. Voin ihan helposti sanoa, että se tuntui elämäni hevoselta. Saimme viettää yhteiset seitsemisen vuotta, kunnes tarhakaveri potkaisi Jaskaa takapolveen, ja polvi murtui. Hevonen jäi Viikin klinikalle. Olin alkuun aivan turta, en saanut kunnolla edes itkettyä. Minultahan vietiin elämäntapa. Rahatilanteeni oli niin ankea, että uuden hankkiminen ei ollut mahdollista. Myin jokusen varusteen ja jaoin loput ratsastuskouluhevosille. Sain siitä edes vähän hyvää mieltä. Vetäydyin tallilta kokonaan pois. En halunnut edes nähdä tallikavereita. Miksi? Ei hajuakaan. Kävin jumpassa ja juoksin puolimaratoneja. Saatoin olla hyvässäkin kunnossa. En muista siitä kahdesta vuodesta juuri mitään. Sitten eräs vanha tallikaveri otti yhteyttä, että voitko jeesata, tarviin liikutusaspua. Lähestymiskulma taisi olla oikea: “tarviin apua”, ei “voisit nyt ryhdistäytyä”. Tietysti menin jeesaamaan. Pääsin takaisin fiilikseen. Aloin innostua. Seuraavaksi Pullukka astui elämääni. Sitten se olikin taas menoa. Siinä vaiheessa kirosin, että olin hukannut kaikki vehkeet.

Uudesti syntyneen hevoselämäni myötä olen tajunnut, että Jaskan poismeno oli minun korkeakouluni tähän hommaan. Hevosia tulee ja niitä menee. Se on vaan hyvksyttävä. Ei sen tosiasian hyväksyminen vähennä rakkautta niitä kohtaan. “Get over it”, neuvovat ammattilaiset. On melko varmaa, että hevonen kuolee aina ennen minua. Kuoleman pelkääminen on melko turhaa, koska sehän tulee kaikkien kohdalle.

Seppo Laine kertoi hevosen kuntofoorumissa, että ymmärtää, miksi jotkut eivät uskalla tarhata hevosiaan. Minäkin haluaisin ymmärtää. Olen nähnyt kaksi katkennutta jalkaa sen seurauksena, että hevonen tarhasi. Ei edes riehunut. Olen nähnyt yhden karsinaan yks kaks kuolleen hevosen. Olen nähnyt, kuinka omat hevoseni ovat oppineet kulkemaan hankalissa maastoissa varovaisesti ja viisaasti. Tarhaan edelleen, laukkaan edelleen maastossa, menen ryteikköön. Kuolema, näet, voi korjata missä vain, milloin vain. Siihen asti ajattelin nauttia elämästä, hevosteni kanssa. Olisi suotavaa, että hevosenikin nauttisivat.