Olen hevosharrastajan lapsi, mutta muuten terve. Kuvan mieshenkilö on ori Pimun Vilske.

Kun minun poikani oli päiväkodissa, hän luuli, että kaikkien äideillä on hevoset. Kysyessään ”mikä hevonen teidän äidillä on?” hän sai osakseen kummastuneita katseita. Hevosharrastajan lapsi sai mönkiä mielin määrin hiekkakasoissa ja niin sai muuten muutama hänen kaverinsakin. Ei ollut yksi eikä kaksi kaveria, jotka palautin tallireissulta kotiinsa niin, että ensin kaadettiin kumisaappaasta ylimääräiset pois.

Hevosharrastaja vie lapsensa tallille mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Minun tapauksessani se oli siis koko raskausaika. Ensimmäistä odottaessani ratsastin 7 kuulle asti. Hevonen oli vanha ja viisas, eikä aiheuttanut yllätyksiä. Enemmän niitä aiheutti ympäröivä luonto, jossa meidät bongannut hirvi mm. ajoi meitä takaa. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun mietin onko tässä mitään järkeä.

Vauvan raahasin tallille heti kun sen silmät osoittivat näkemisen merkkejä. Hevosta ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, mutta lapseni repesi äänekkääseen nauruun nähdessään hevosen ison naaman. Veikkasin pitkää ja antoisaa yhteistyötä hevosen ja lapsen välille. Väärässä olin. Koko pikkulapsiajan ensimmäinen lapseni suostui menemään hevosen selkään jos ei ollut tähdellisempää tekemistä. Lähempänä teini-ikää tallivierailut harvenivat. Viimeisiä kertoja tallilla vieraillessaan lapselta oli leikattu umpisuoli. Hän ei olisi millään jaksanut kävellä vammaisen hevosen ja minun kanssa, joten ehdotti, että eikö hän voi mennä selkään. Toki. Hevonen oli pojalleni pelkkä kätevä kulkuväline, äiskän omituinen harrastus. Niinpä lapsi päätti hankkitutua hevosille allergiseksi. Eipä tarvinnut lähteä tallille vaatteita likaamaan. (Tätä nykyän poikani on vaatetukseltaan perheemme ylivoimaisesti siistein jäsen.)

Vauva nr 2 syntyi 1 1/2 vuotta ykkösen jälkeen. Tämä henkilö itki kuin sekopää nähdessään hevosen. Pelkäsi aivan jumalattomasti. Etuna tässä lapsessa oli se, että tämä otti messeviä kahden tunnin tirsoja vaunuissa sillä aikaa kun äiti harrasti. Hevosen selkään tätä ei voinut laittaa kun vasta ties milloin, koska kauhu oli käsin kosketeltavaa. Tämä vauva olisi halunnut istua koko ajan äidin sylissä, eikä hevosasiat kiinnostaneet nimittäin yhtään. Viisi-kuusivuotiaana raahasin palleron minitunneille kokeilemaan ratsastusta. Se meni ihan okei, kunnes yksi poninperkele päätti ryhtyä piehtaroimaan kesken ratsastuksen. Siihen loppui se hupi. Lapseni mökötti koko lajille ja suuntasi intonsa Bratzeihin ja yleisurheiluun.

Ehdin jo potea riittämättämömyyden tunnetta suuntaan jos toiseenkin kunnes noin 9-vuotiaana lapseni numero 2 ilmoitti haluavansa ratsastuksen alkeisleirille jumalan selän taakse Keiteleelle. Paikka oli valittu sillä perusteella, että luokkakaverin kesämökki sijaitsi lähellä. Suostuin toki, sillä liikunta tekee ihmiselle hyvää. En hetkeäkään uskonut, että siitä tulee ns. mitään. Menin viiden päivän päästä hakemaan ko. henkilöä leiriltä ja tutustuinkin aivan uuteen ihmiseen. Hyvästelin leirimatkalle Bratzeja harrastavan yleisurheilijan alun ja hain sieltä viikon päästä täysverisen tallitytön. Tallin pihassa minua vastassa oli ratsastushousuihin ja crocseihin pukeutunut lapseni, joka ilmoitti levellä savolla hakevansa ponin tunnilta sisään, niin sitten voidaan lähteä kotiin.

Mitä Keiteleellä laitetaan juomaveteen?

Tämä makeoverin läpikäynyt lapsi jatkoi ratsastuskouluelämää kotopuolessa. Aluksi harrastusta varjosti putoamisen- ja vauhdinpelko, mutta pudottuaan parit kerrat ponin selästä sieltä alettiin jo heittäytyä omatoimisestikin ja vauhdin hurmaan vihkiydyttyään sitä haetaan edelleen jatkuvalla syötöllä. Mitä ihmettä.

Nyt, kuutisen vuotta aloituspisteestä alan epäillä, että kakkospaviaani menee kohta ohitseni. Kisoissa käydään samalla hepalla. Siinä missä minä lysähdän enemmän ja enemmän puskaan, lapsi suuntaa radoille.

Onpa kuulkaa melko hienoa.

Jos kysytte miten kasvatetaan ihania hevostyttöjä, vastaan ettei hajuakaan. Viekää ne Keiteleelle, ne tulevat hevostyttöinä takaisin.

Kuvassa kaksi taitavaa synnyttäjää.