Kun kasvatat itse, saat melko sopivan Tinder-matchin.

Tallikaveriltani kupsahti hevonen viime vuonna. Meinasi koko harrastus nyypähtää siihen, kunnes talliin tuli hevonen, jonka katsottiin olevan kuin luotu kaverille. Täydellinen se ei tietenkään ollut, mutta kaikki hyvyyden elementit olivat näkösällä. Harrastus jatkui tämän Tinder-matchin ansiosta.

Sitähän se monesti on. Hyppäät jonkun kopukan selkään ja toivot parasta. Olet kuullut hevosesta hyvää ja odotuksetkin saattavat olla korkealla. Jonkun mielestä hevonen on suorastaan ihana. Tässä vaiheessa jo jännittää – mitä jos en tykkää tai osaa? Olenko silloin itse epäkelpo?

Vaikeaa on sellaisen henkilön elämä, joka odottaa tuloksia joka kerralla. Harvemmin niitä nimittäin tulee. Itse tykkään ottaa haasteen vastaan. Suurenmoisin tunnekuohu tulee siitä, kun hevonen, jolla en luullut osaavani ratsastaa, yhtäkkiä humpsahtaakin kevyeksi kuin keijukainen ja yhteistyö on kuin tanssia.

Omalle kohdalleni ei ole vielä tullut täydellistä hevosta (anteeksi, onpas, Hilppa!). Jokaisella ratsastamallani hevosella olen sekä osannut, että en-osannut ratsastaa. Nuoruudestani muistan hoitohevoseni Panin, jolla menin toisen opettajan tunneilla täydellisesti, toisen en. Johtuiko se sitten harjoitteista vai opettajasta, mutta näin oli. Toisen open tunneilla tunsin oloni priimukseksi, toisen rivijäseneksi. Hevonen oli kuitenkin täsmälleen sama.

Tiistaina olin tunnilla sillä hassulla hirvellä, jota koeajoin jo joulun tienoilla. Käynnissä ja ravissa osasin lähes ratsastaa, mutta laukassa istuntani ei ollutkaan riittävän tiivis. Hetkittäin ruuna malttoi pysyä keveänä, mutta heti kun istuntani lösähti, levisi hevonenkin. Tajusin oitis, että tämä on korjattavissa oleva asia. Muutoksia ei tule tapahtumaan käden käänteessä, mutta aion oppia. Olen nähnyt miten juuri tämä hevonen osaa mennä, joten ei ole mitään syytä miksi en itsekin oppisi. Perhana! Pitkä päätyyn ja perään!

Samaan aikaan toisaalla pikkuinen Hilpehööri on saanut lepuutella muutaman päivän. Viime viikolla mentiin kuitenkin puomeja, kyllä siitä pitää hetki toipua. Poikaystävä ylitti jo pienen esteenkin! Se on meillä Hilburin kanssa edessä.

Hilpan paksuuden eteenkin on jo melkein tehty jotain. Löysin varastosta äitinsä kuonokopan. Se roikkuu jo kaapin ovessa. Kun rohkenen, asennan sen pienen hevosen nenälle. Se tuntuu paskalta, mutta mitkä ovat vaihtoehdot? Meillä on vapaa heinä, joten eivät mitkään. Kerron, kun rohkenen tehdä peliliikkeen.

Nyt, ei kun kevättä kohti! Juhuu!