Muistan sen kun jepstödein, kun vuonna 1984 ratsastuksenopettajani sanoi valmennusryhmällensä näin:  teistä vain yhdellä on hyvä istunta ja se on xx. Henkilön nimeä en muista, hevosta en muista, hyvä jos tallin muistan, mutta sen muistan, että se en ollut minä. Opettaja ei varmaankaan tarkoittanut, että istuntani on huonouden ytimessä, mutta siltä se kuulosti, kun yksi oli ylitse muiden. Niin kuin asia nyt yleensä on, oli kyse ihan mistä vaan. Yksi on enemmän/parempi kuin muut. Meikäläinen aloitti siitä päivästä armottoman huolenakannon. Istuntani on onnellisuuteni este.

Kuin tilauksesta eteeni tuli loppuvuonna 2013 talli, jonka sisältä löytyi ratsastussimulaattori. Toivuttuani säädettävästä kypärästä (miten voi neronleimauksen saaminen kestää kymmeniä vuosia), olin aivan ihastuksissani tästä vehkeestä. Etenin viisaan varovaisesti ja liityin ensin mukaan istuntaryhmään. (http://www.equstom.fi/) Kuuntelimme ensin oikein hyvää ja analyyttista puhetta istunnasta ja etsimme mm. istuinluita. Sen jälkeen menimme oikeiden hevosten selkään. Oikea hevonen ei ensin meinannut liikkua mihinkään, mutta kun otin vertaansa vailla olevat ohjeet käyttööni, altanikin löytyi mitä hienoin hevo. Olen nero, tuumasin. Ongelma ratkaistu.

Ja sitten kotiharjoituksiin. Koulusatula selkään ja jalat pitkiksi. Ähisin ja jumpsutin ainakin tunnin oman hevosen kanssa sitä kuuluisaa rentoutta hakien – turhaan. Kopukka tiiraili yläkautta silmiin, takapää eli omaa elämäänsä kuin sukkahousut tuulessa, ja vauhti oli vaarallisen hidas. Sen lisäksi meinasin pudota ihan vaan liiasta yrittämisestä. Ravissa. Mihin jäi nerous?

Ja ei kun varaamaan aikaa simulaattoriin. Tyttäreni halusi lähteä katsomaan. ”Äiti, mikä päivä sulla on se naattori” ja ”et sitte nolaa mua siellä” -lauseet antoivat potkua tulevaan. Olimme puolittaneet naattori-tunnin työkaverin kanssa. Työkaverini otti ensin naattorin hallintaansa. Näytti törkeän hyvältä. Olin jo ottaa  puhelun olympialaisiin. Sitten menin itse selkään.

Naattorin liikkeet olivat isohkot, mutta hyvin tasaiset. Minun hevoseni ei ole isoliikkeinen eikä tasainen. Naattoria ei tarvinnut ajaa eteen, minun hevostani pitää. Kunnes sitä pitää pidättää. Naattoria ei tarvitse.
Istuntani näytti aivan mahtavalta, eikä lastakaan hävettänyt! Tuijottelin itseäni peilistä. Sain muistoksi lipukkeen, jonka mukaan pysyn keskellä hevosta ja apuni ovat melko lailla tasan oikealla ja vasemmalla. Olin kiitollinen ja taitava.

Ongelmani ovat enää nämä: mitä sitten, kun hevosta pitää ajaa eteen? Täydellinen istuntani häiriintyy. Mitä sitten, kun hevonen vertyy hitaasti? Istuntani häiriintyy. Mitä sitten, kun pukkilaukka tulee kohdalle? Vaikea istua hienosti. Mitä sitten, kun hevonen kääntyy/ei käänny liian nopeasti? Miten silloin istutaan hyvin? Mitä sitten kun hevonen ei taivu? Mitä sitten kun on kiima? Siis hevosella.

Nämä kun selvitän, olen ratsastajana valmis ja ilmoittaudun olympialaisiin.

T. Nimim. Eiköhän tämä ole jo taputeltu