Seuraan lähietäisyydeltä tyttäreni hevoshulluutta. Mykistävän vähän on muuttunut siitä, kun olin itse pieni hevostyttö. Saan elää uudestaan kaiken sen maailman hienoimman. Oletteko samaa mieltä, että 12 vuotta on hevostytön paras ikä? Minun muistoissani on! Nyt lapsi on jo valitettavasti ohittanut vaiheen.

Mikä on muuttunut?

Suuri Rakkauteni Aapo. JOs joku ei tunnista, niin se johtuu siitä, että sillä on korvat hörössä.

Minä hyppäsin hevosen selkään ensimmäisen kerran Aulangolla. Vuosi oli jotain 1975. Iskä laittoi Eros-hevosen selkään. Meinasin kuolla onnesta. Vuosi-pari siitä, niin Aulangolle muutti kulmakunnan ainoa poni: Artur. Arturin lempinimi oli Aapo ja se puri. Rakastin sitä syvästi. Asuin tuolloin Vantaalla, joten pääsin Aapon luokse vain kesäisin ja viikonloppuisin.

Ensimmäinen hoitoponini oli Bob. Olin kerännyt harjoja jo pitkään, joten hoitoämpäri oli valmiina. Niitä ei muuten enää ole. On pakkeja tai pusseja. Eikä kukaan ostele toisen hevoselle yhtään mitään. Minä ostelin, kaikilla rahoillani.

Bob oli nopea, monille vähän liiankin nopea. Bobin takia poljin tallille muutaman päivänä viikossa 12 kilometriä. Ihan pikkujuttu. Aiemmin olin polkenut Vepsäläisen tallille 11 kilsaa suuntaansa! Vepsäläisen tallilla ei ollut opettajia. Siellä sai mennä miten tykkäsi. Meno oli sen mukaista.

Allah Vepsäläisen tallilta. Ankara meno.

Sitten elämääni astui Pan, knabstrupinhevonen. Se oli maailman kivoin heppa, herkkä ja ripeä. Sillä tallilla (E-VR) myös koin sen, mikä jokaisen hevostytön kuuluisi tuntea: voimakkaan porukkaankuulumisen. Me oltiin yötä tallilla ja sekoiltiin pitkin peltoja yöpaidoissa. Pestiin hevosten kamoja viikonloppuisin kanalassa ja vaihdeltiin eväitä päittäin. Yhden tallikaverin äti haki meitä illalla tallilta ja suostui ottamaan Tipparelluunsa 12 tyttöä. Häntä emme unohda koskaan. Talvisin lähdettiin huopikkaat jalassa kävelemään tallille seitsemän jälkeen aamulla. Oltiin ennen ysiä paikalla, kun tunnit alkoivat.

Suuri Rakkauteni Pan. Olin hoitaja. Sen tunnistaa villapaidasta, joka piti olla. Sen alla oli takki.

Omia hevosia ei ollut kellään. Kaikki haaveilivat pääsevänsä ilmaiseksi hevosen selkään, mutta kukaan ei päässyt. Jokainen tunti otettiin vastaan kuin jumalan antama lahja. Kaikki rahat säästettiin ylimääräisiin tunteihin.

Tästä se kaikki lähti. Vietin yhden kokonaisen kesän tämän hevosen laitumella. Hevonen on Meira, hän kuoli 34 vuoden iässä pari vuotta sitten.

No en nyt tiedä onko mikään muuttunut. Ihan hullunahan noi tytöt blogaavat ja somettavat hevosystävistään. Vuoden kohokohta on edelleen leiri. Oma poni on yhä haave, mutta nykyään hieman useamman ulottuvilla. Merkittävin muutos on varusteiden kehittyminen. Sekä hevosen, että ratasatajan varusteet ovat nykyään inhimillisen hintaisia ja hienoja! Ennen oli vain yhtä plaatua housua ja nekin beiget. Paitsi jos tilasi MA-NUlta, josta toki tilasinkin. Maailman parhaat ratsastushousut.

Terveinen 80-luvulta!