Pärjään vielä ilman peräänantorehua.

Juuri kun sitä luulee tietävänsä kaiken, niin johan nurkan takaa ilmestyy aivan uusi asia. Ruokinnan tiimoilta olen viime aikana naurua pidätellyt ihan tosissani. Jos kysyt heppojen ravintoasiantuntijalta mitä eläimelle pitäisi syöttää, on vastaus hyvinkin pitkälti ”heinää, kauraa ja kivennäistä.” Jostain kumman syystä tiedän melko vähän hevosia, jotka elävät näin alkukantaisella ruoalla. Omani toki, ainakin melkein. Lisänä Pullukka saa vain liisterin, jossa on pellavaa, chiaa ja vitamiineja. Tarpeen tullen roiskaisen sekaan myös elektroniikkaa eli elektrolyyttejä. Hyvin on voinut, ripulitkin tiessään. (tältä erää)

Pikkuisen tuossa jo heruttelinkin aiemmin, että kuulin, että eräät olivat käyneet keskustelua hevosen peräänannosta. Että kuinka hevonen ei tietenkään mene missään peräänannossa, koska se saa kauraa, ja kaura tekee mahan kipeäksi. No voihan se niinkin olla, mutta että siihen peräänantoon on sitten joku rehu. Joku niin ihana rehu, että hevonen oikein kiittää heilahtamalla perikseen. Olen jo kuullut, että sitä on tilailtu laajalti. Se on varmasti yhtä toimivaa kuin se, kun kaavailin syöttäväni Pullukalle raskausaikana gramaanit, jotta Hilppa osaa sitten olla periksessä. Tai mitä ihmettä: en ole kokeillut! En voi siis väittää!

Aika monta kertaa menee asioissa puurot ja vellit sekaisin. Kerran kuulin, että eräs eukko ei voinut laittaa hevostaan laitumelle, koska kuulemma laidun on kaikkein stressaavin paikka hevoselle. Tämä ihminen sanoi sen minulle suoraan. Suuni oli varmaan niin kauan auki, että huulet rohtuivat. Tokihan hevonen on täysin kujalla, jollei sitä ole koskaan tarhattu eikä se ole ollut laitumella, mutta lähtökohtana – Suomessa – näkemys on aika jännä. Jos laitumella olevilta keskimäärin kysytään, että mikä meininki, melko moni varmasti näyttäisi kuvainnollista peukkua. Pullukkahan toki veti tämänkin ihan vaan jonkin verran yli. Veti kahdessa päivässä semmoiset määrät nurmea (ilmeisesti hengittämättä), että vatsa oli kuin pallo, eikä käveleminen oikein onnistunut. Paskamaiset ihmiset kuitenkin kävelyttivät häntä, jonka seurauksena hevosestani purkautui noin vartin pituinen pieru. Hevoseni laihtui heittämällä kuusikymmentä kiloa. Olo keveni. Ihana fiilinki.

Päästin pikku puupan ehkä.

On minua myös läksytetty, kun olen juoksuttanut hevosta riimulla. Niin ei saa tehdä, sanoivat. Hevoselle se on vaarallista. Puhumattakaan ihmisistä. Narun päässä toljotti Pullukka päällään puhekupla ”monelta syödään?” En ymmärtänyt riskejä. Turvallista on kuulemma juoksuttaa kuolaimilla ja sivuohjilla. Ihan pelkällä tuurilla on Pullukka-polo jäänyt henkiin. Ja minä. Näin siis hevonen, joka mennessäni jyrkkää ylämäkeä ilman satulaa, pysähtyy kesken mäen, katsoo taakse ja päällä on puhekupla ”nousetko vähän ylemmäs siellä selässä, sä putoat kohta.” Ok, sori. Ja matka jatkuu.

Eräs estevalmentaja nauroi minulle kovaan ääneen, kun kerroin harjoittelevani siirtymisiä hevoseni kanssa. Ihan siis käynnistä raviin, ravista laukkaan ja kaikkea siltä väliltä. ”Mihin ihmeeseen sinä estehevosella siirtymisiä tarvitset,” sanoi hän. Piipitin, että esim. hallintaan. Hän nauroi. Samainen valmentaja kajautti lapselleni, joka hölkkäsi rennosti ja ryhdikkäästi suomenhevosella ilman satulaa, että ”mitäs järkeä tuossa on? Ei mitään! Kukaan kilparatsastajakaan ei ratsasta ilman satulaa.” Jaa. Hyvä tietää. Ei mekään sitten, kun ei kerran kilparatsastajatkaan. Ai niin, mutta eihän me olla kilparatsastajia. JA MITÄ VAIKKA OLTAISIIN?

Voi kerta kaikkiaan tämä laji on välillä hämärä. On kyllä niin monta kiehtovaa ohjetta, että jotta. Onneksi olen jo itse niin vanha, että ei paljon kiinnosta. Ja sitäpaitsi: huomenna lapsi KILPARATSASTAA Pullukalla estekisoissa ekaa kertaa! Raportoin iltasella.

Nyt meneen lepoon. Olen ollut 48h vahtimassa lukion ekaluokkalaisten risteilyä. God bless me.