Tänään se sitten pistettiin tapahtumaan. Sanoin lapselle, että käys hakemassa äitihevonen pienelle kävelylle ja viherjyrsinnälle, niin minä laitan sillä aikaa Hilpan kuntoon. Hain pikkuneidin tarhasta ja rapsuttelin hänet kokonaan läpi. Siinä meillä on pieni hevonen, joka nauttii harjaamisesta yli kaiken! Ja kaviot osataan tietty nostaa niin, että kopautan säären, ja jalka nousee. Järjestyksessä joka jalka, tietysti. Kuolaimetkin otetaan nykyään asianmukaisesti telmimättä. Satulan kanssa ei kyselty mitään.

Vein Hilpan maneesiin, koska se on kulmakunnan rauhallisin paikka. Siellä ei ympäristö hämmennä, eikä kaverit tuijota. Ensin käveltiin vähän aikaa ympäriinsä, sitten parkkeerattiin penkin viereen, josta lapsi ponkaisi kevyesti taas poikittain selkään. Siinä hosuttiin hetki, sitten aloitettiin IHAN OIKEASTI, eli lapsi kiipesi mitä varovaisimmin selkään. Hilppaa kehuttiin koko ajan kovasan ääneen. Se kuunteli selvästi meidän kehuntaa, koska oli niin sievästi ja asiallisesti.

MINUN LAPSENI ON NYT RATSASTANUT OMAN HEVOSENI VARSALLA, JONKA MINUN OMA HEVOSENI ON SYNNYTTÄNYT.

Eihän tätä voi kukaan käsittää. On todella vaikea hahmottaa, että tätä tapahtuu jatkuvasti ympäri maailman, koska meikällä halkeaa sydän any time soon. Jos tästä etsii jotain huonoja puolia, niin se, että tallilla ei ollut ketään, joka olisi voinut kuvata! Niinpä nappasin hätäpäissäni yhden kuvan, ja se on tässä:

Neiti Sierain ja Neiti Leukanen <3

Herran siunausta teidänkin päiviinne! Minä olen jos siunaukseni saanut.

Pullukalta terveisiä: IHAN HIRVEÄ KIIMA, naapuritarhassa on viime kesän varsoja, ja Rouva esittelee niille värkkiään. Yritin huomauttaa, että oikeesti, nuo on lapsia, mutta sitten muistin, että olihan Lissabonkin tasan kolme, kun siitä tuli Hilpan iskä. Että oma vika.