Jännittää. Ollaan menossa Hilpan kanssa Nevalan Karin kaksipäiväiselle kurssille perjantaina ja lauantaina. Mikä jännittää? No jos se kuittailee, kun Hilppa on niin lihava. Onhan se. Jos se kuittailee, koska ollaan niin vaiheessa. Ollaanhan me. Kai se on kestettävä. Lapsi sanoi tähän: “Äiti, Karille sä et sitten voi huudella takas.” Ai en voi?

On laadittava plääni, että ainakin Hilppa on optimaalisessa tilassa. Eiliselle olikin buukattu ammattiratsastaja. On kerrassaan onnellista omistaa toveri, joka on niin taitava! Ja joka HALUAA auttaa meitä pyyteettömästi.

Olin laittanut Hilpan valmiiksi kun Parikan Hanna kurvasi pihaan. “Voiko se olla lihavampi kuin viimeksi?” oli ensimmäinen kysymys. Kyllä se voi, mutta miten helvetissä, siitä ei hajuakaan. Selkään se on silti kiivettävä.

Melkein itku tuli, kun pieni hevonen alkoi liikkua. Hanna pyysi sitä reippaaseen raviin, ja hän totteli. Kerrassaan ihanassa tahdissa, täysin järkevästi ja sivistyneesti. Oli pakko kysyä onko ratsastettavuus parantunut. “Ainakin sata kertaa!” huusi Hanna ja sydämeni suli. Viime kerrasta on puoli vuotta – Hilppa on kehittynyt! Minä olen osasyyllinen! Skumppaa! Värivaloja! Glitteriä! Confettia!

Siinä vain laukkaillaan muina ratsukoina.

Sitten Hanna ja Hilppa tekivät sellaisen laukannoston, että vieläkin teen matemaattisia laskelmia siitä miten se on mahdollista. Täysin eleettömästi, SIIRTYEN ravista laukkaan, ihan muina miehinä ja vieläpä diagonaalilla. Ei perkele. Tuossa on vielä harjoituksen paikka. (Muutenhan olen ratsastajana täysin valmis.) Sitten alkoi jännä osuus. Hanna pyysi laukkaa kovempaa ja Hilppa rempoi hieman päätään. Kysyin mitä teet, kun rempoo. “Levennän hieman ohjastotetta”, vastasi Hanna. Ja kas, näin hiljentyi pienen hevosen pää. Hanna sanoi myös pyytävänsä laukkaa niin, että pää on ylhäällä, jolloin takaosa aktivoituu paremmin, ja mahdollinen temppuilu on helpompi pitää hallinnassa. Kas! Ja minä kun luulin, että nuorten hevosten kuuluu laukata matalana. “Pään saa laskea, kun takajalat toimivat ja hevonen on pohkeen edessä, ei sitä ennen!” Juma. Tässähän kehittyy.

Panin myös merkille, että Hanna ja Hilppa laukkasivat aika kauan. Oma kunto tulee tuossa vastaan. “Nuoren hevosen ratsastaminen on hiton fyysistä”, myönsi Hannakin. “Se on ihan eri laji kuin aikuisella hevosella ratsastaminen.” Kiitos tästä! Olenkin ihmetellyt miten olen aina niin puhki.

Takaisin tämän viikon plääniin: maanantaina Hannan läpiratsastus, tiistaina juoksutus, keskiviikkona breikki, torstaina  maastolenkki metsässä kävellen. Näillä eväin kohti Nevalan hornankattilaa. Kääk.

Ai hei! Hilpan pienimuotoiseen pattiongelmaan ollaan keskittymässä tuotteella nimeltä Equi Pro Cutis! Hain sen Hipposportista, ja taisin hakea viimeisen törpön, mutta uskon, että lisää on tulossa. Lienevi hyvä tuote, koska on hylly jo tyhjänä. Varovaisesti arvelen, että kyllä, toimii! Seurataan.

Bestein Hanna tykkää Hilpasta, ja se on fantastisinta <3