Mun piänet <3
Tänään oli hyvä päivä! Aurinko paistoi ja puut tuulivat, ja oli muutenkin ihanaa. Oltiin sovittu tallille treffit Hanna Parikan kanssa, koska lapsi aikoi hypätä hänen valvonnassaan. Näin se äidin hyppyhomma laitetaan jäihin.
Harjailin siinä Hilppaa ja yhtäkkiä havahduin, että saakeli, joudun harjaamaan ylempää kuin olen tottunut. Pyllyn päällynen oli yhtäkkiä korkealla! Käskin Lasta hakemaan mittausvehkeen saman tien. Mitä siinä aikailemaan. Otimme virallisen mitan: 157 pyllyn päältä, 155 sään kohdalta. Se oli kohonnut perspuolelta! Juhuu! On tämä saakeli jännää, kun ei yhtää tiedä mikä hänestä tulee.
Juuri kun olimme iloisena menossa kentälle hyppäämään valmista rataa, havaitsimme, että ai, siellä isäntä ruuvaa sadettimia parhaillaan auki ja suihkutus alkoi. Emme menekään! Onneksi meidän tallilla on siivottoman paljon esteitä, joten saatiin pienehköllä vaivalla koottua hyvä setti maneesiin. Kiitos avusta, Sari-Anna! Rakennettiin Hannan komennossa pari pystyä ja pari okseria. Pystyn molemmille puolille asennettiin puomit.
Lapsi ja Hilppa olivat nyt ensimmäistä kertaa Hannan silmän alla. Laukkatyötä tehtiin ahkerasti, ja minä, HUOLESTUNUT ÄITI, huusin hölmönä johonkin väliin, että HEVONEN VÄSYY. Hanna huusi, että eikä väsy ja jatkoi ohjeistusta. Myöhemmin nauratti oma kukkistelu. Ihanko niin, että jos hevonen alkaa uuvahtaa ja huitoo päällään, niin pitää lopettaa ja palkita se siitä? Justiinsa. Eli hetki vielä töitä ja sitten rauha.
Ristikko alkuun.
Laukassa Hilppa kokeili Lapsen reaktioita jonkin verran, mutta melko vähän. Se alkaa rauhoittua! Ei enää sinkoilua! Jes.
Sitten he aloittivat. Ensin pieni ristikko, sitten käyntiin ja ympyrälle, sitten uusi laukka ja toiselle ristikolle. Tällä haettiin sitä, että Hilppa ei juokse. Noin kaksi kertaa piti harjoitus tehdä, kunnes Hilppa oppi. Eli saman tien. Sitten alkoivat tytöt mennä rataa: pysty – 25m (tai jotain) – pysty, kaarre vasempaan, diagonaalilla okseri – kaarre oikeaan, diagonaalilla okseri. Hyvä tehtävä! Parivaljakko hyppäsi ensimmäistä kertaa, joten odotukset eivät olleet mahdottomat. Ne ylittyivät MONINKERTAISESTI.
Kattokaa nyt, miten ihania!
On lähestulkoon liian vaikeaa seurata, kun oma lapsi ja oman hevosen itse kasvattamani varsa hyppäävät yhdessä. Ei saakeli, onko tämmöinenkin mahdollista? Miten kukaan voi olla näin onnekas? Vai olenko vaan niin saakelin taitava?
Päätettiin porukalla, että minä alan työstää Hilpan laukkaa niin, että se jaksaisi hieman koota itseään. Minullakin on siis tärkeä tehtävä. Ja painotin Lapselle, että eipä olisi hälläkään noin kivaa ratsua allansa, jollei äitinsä olisi vaihdevuosihikien ohessa valuttanut jokusen hevosenkasvatushienkin! Praised be! Ja SUUUUUURKIITOS Hanna Parikka!!!
Etsi kuvasta koira!
Viimeisimmät kommentit