Onko sulla ruokaa? Me ollaan tulossa!

Pitääkö ihmisen mennä itseensä, jos sen eläimet ovat valmiita lähtemään kenen kelkkaan hyvänsä? Siinä tilanteessa nimittäin olen. Pullukka on maailman kiltein, ja asettuu mihin tahansa, jos ruokapalvelu pelaa. Hilppa lähtee vaikka eläinlääkärin matkaan, jos sille puhuu mukavia. Koirani unohtaa minut kun selkäni käännän. Näistä kolmesta ehkä viimeksimainittu sentään ilahtuu nähdessään minut. Kaksi ekaa tunnistavat. Luulen.

Pienenähän toki toivoin, että minulla olisi ORI, jota vain minä saisin käsitellä. Olisipa se kätevää. Kuolisin varmaan keuhkokuumeeseen tai johonkin ödeemaan, jos tallille pitäisi raahautua kuumehoureissakin. Jos olisin ainoa, joka kykenee taluttamaan hevosen tarhaan ja pukemaan loimen? Ihan hirveää. En toivo enää.

Ja silti. En voi väittää etteikö tunnu kivalta kun yksi hieman erikoinen tamma on “valinnut”minut. Tuskin siitä on oikeasti kyse, mutta siltä se tuntuu. Tamma osaa kriisiytyä pienimmistäkin asioista, kuten siitä, jos tallissa ei ole muita, tai vaikka siitä, että tallissa on väärää porukkaa. Tai jos häntä puhutellaan väärin, tai väärä ihminen pyrkii ojentamaan häntä. Suoraan sanoen sinuttelu väärältä tyypiltä voi tappaa tamman tunnelman. Jostain syystä minä tulen tamman kanssa hyvin juttuun. Se on iso ja ilmeeltään usein vähän hapan, mutta sen sisällä asuu mimosan herkkä kukkanen, jota ei saa uhata. Minä näen sen kukkasen ja se hieman naurattaa, mutta otan sen vakavasti. Asia on itse hevoselle ilmeisen vakava! Olen ikään kuin luvannut hevoselle, että pidän sen puolia. Se tietää sen. Uskon, että tässä auttaa äitiys. Olen itse äiti ja asetun helposti väärin ymmärretyn tai vähäpätöisemmän puolelle. Se on luontaista ja antaa hyvän mielen.

Nyt kun muistelen, niin meidän virkaa tekevä Hyrrä-heppa oli vähän samaa sarjaa. Ensimmäinen kuukausi saatiin katsella sen hammasriviä ihan läheltäkin, eikä kaviokaan aina mennyt kovin kaukaa päästä. Myös pihalla se saattoi yhtäkkiä karata lapselta, häipyä. Kun sitten luvattiin jatkuvasti sille, ettei me hakata eikä olla epäreiluja, se tyyntyi ja antoi sydämensä meille. Se tuntui hienolta. Ansaitsimme hepan luottamuksen. Voi kuulostaa siirappiselta, mutta se on totta.

Arvatkaa miten paljon mietin näitä nyt, kun Hilppaa edelleen koulutetaan? Ihan koko ajan. Mitä jos teen pölvästiyttäni radikaalin virheen? No, ainakin maksan siitä itse. Kaikki seuraavat 25 vuotta, jotka Hilppa vielä elää.

Tässä vaiheessa olemme jo onnelliset. Hyrrä 2015.