Jäikö sulla jotain?
Yllättävän paljon Kavioliiton lukijoissa on niitä, jotka haluaisivat ratsastaa, mutta pelottaa. Mietittiin asiaa eilen kun jäätiin pakkoruotsijumpan jälkeen Open luo teetä latkimaan. Yksi meistä oli kolhinut itseään hevosten kanssa enemmän kuin muut yhteensä. Kävi ilmi, että hän oli aina pelännyt ratsastamista. Se on metkaa, sillä hän on syntynyt ratsastajaperheeseen ja puljannut hevosten kanssa koko ikänsä. Hän on tavattoman taitava ratsastaja, mutta hurjapäätä hänessä ei ole nimeksikään. Tulimme porukalla siihen tulokseen, että kun pelkää, niin sattuu. Laji kun laji.
Palasin taas vaihteeksi muistojen ääreen. Rämäkällä 80-luvulla säästin ankarasti viikkorahoja, jotta pääsin silloin tällöin ylimääräiselle ratsastukselle Vepsäläisen tallille. Talli sijaitsi Vepsäläisen kalustekartanon vieressä kehä III:lla. Paikkana se oli täysi villi länsi. Hevosilla oli joitain varusteita, poneilla pelkät turparemmittömät suitset. Ja toki sanomattakin selvää, että ponit olivat russeja=ei säkää. Opettajasta ei tietoakaan. Hevoset olivat entisiä ravureita eikä niitä ollut kukaan ehtinyt kouluttaa yhtään mihinkään. Sitten vaan vedettiin kuin viitapirut ympäri sorakenttää. Juuri niin, SORAKENTTÄÄ. Ei paljon pohjat huolettaneet. Oltiin toki hyvin varovaisia ettei vaan vahingossakaan ravattu asvaltilla. Muistan ratsastaneeni yhdellä ex-ravurilla uskollisesti kerrasta toiseen aina niin, että menin ravia ”kentän” toiseen päähän ja se läksi takakulmasta kuin kuppa töölöstä laukalla kentän portille. Siihen pysähtyi hevo ja Katja lensi iiiiiisossa kaaressa päin metalliaitaa. Muistan vieläkin kuinka ilmalento oli niin pitkä, että ehdin masentua sen aikana. Ei taas! Mä en jaksa. Ja jaksoin silti. Pelkillä mustelmilla selvisin aina, lopuksi ei tainnut tulla enää edes mustelmia. Olin immuuni.
Opetuksena tässä tarinassa on toki se, että kun tarpeeksi monta kertaa lentää kolibrin lailla ilmojen halki, tapahtumasta katoaa mystisyys. Ei kai kukaan karatekakaan juokse vastustajaa karkuun? Eikö se niin ole, että välillä osuu ja sitten jatketaan taas? En tiedä pitääkö sieltä hevosen selästä alkaa vallan heittäytyä alas, mutta totta se on että useamman kymmenen kerran jälkeen siitä katoaa hohto. Alkaa oudosti kiinnostaa se selässä pysyminen. Ja se taas johtaa toimiin, jotka edesauttavat hevosen hallintaa. Toisaalta se voi johtaa myös harrastuksen vaihtamiseen. Pasianssi on ihan varteenotettava vaihtoehto.
Tyttäreni pelkäsi alkeiskurssilla ihan kaikkea. Ravia, käyntiä ilman taluttajaa, laukasta ei edes puhuttu. Itku tuli, jos tuntilistassa oman nimen kohdalla oli iso heppa. Äiti mitä jos mä tipun! Sitten lapsi tumpsahti ensimmäisen kerran alas ponin selästä. Voi sitä riemua! Äiti, mä en kuollutkaan! Sen jälkeen alkoi hanakka tippuilu. Oltiin kuultu tämä ”et ole hyvä ratsastaja ennen kuin olet pudonnut sata kertaa.” Sitä sataa jahdataan yhä. Mutta mitään ei enää pelätä.
Viimeksi kun pelkäsin? Se tapahtui maastossa 2000-luvun alkupuolella. Oltiin kaverin kanssa maastossa, oltiin käyty laukkailemassa hiekkakuopilla. Elukat oli melko kierroksilla. Yksinkertaisia kun ollaan, kaavailtiin laukkavamme pikku pätkä vielä kotiinpäin. Virhe. Kaverit ottivat ns. ritolat ja läksivät sen päiväistä vauhtia, että jep. Ja sen sanon, että kun hevonen menee täysillä, se ei tunnu enää hevoselta. Se on kone. Ihan sama vaikka olisi saha suussa, mitään ei tapahdu kun vetää ohjista. Kurkku kävi sydämessä. Samalla tajusin, että jos nyt alan pelätä, putoan ja satutan itseni. Karkotin pelon ja keskityin HETKEEN. Odotin, että saan käännettyä urpon hevoseni sivutielle, joilloin saan jarrutettua. Noin kilometrin kuluttua se onnistuikin. Lausuin joitakin kirosanoja. En taputtanut hevosta – viikkoon. Vitja että otti päähän. Onneksi -lista oli loputon: onneksi ei tullut autoa, onneksi ei kaaduttu, onneksi se ei pukittanut, onneksi pysyin selässä, onneksi se pysähtyi ennen isoa tietä jne.
Kiitoksen sana meni omalle mielenhallinnalle. Hyvä, että sain pelon siirrettyä pois. Paniikissa olisin varmaan ojan pohjalla vieläkin.
Pelko pois ja kukka rintaan. Öhö öhö.
En siis yhtään tiedä miten pelon saa pois päältä. Itse pelkään laskettelua aika paljon. Etenkin jyrkkiä, jäisiä rinteitä. Pelkään myös korkeita paikkoja. Fobia ei ole kaveri logiikan kanssa. Kannattaa ehkä kuitenkin tarkistaa onko kyseessä ihan oikea fobia vai pelkkä suomalainen kammo. Kammosta pääsee eroon sitä kohti menemällä. Hitaasti. Kyä se siittä!
Olen arka harrastaja . Olen kokenut hevosten kanssa niin kauheaa pelkoa etten halua sitä kokea enään koskaan. Pohdin kauan asiaa miksi pelkään ? Katsoin peiliin ja tarkastelin elämää – olin siinä kunnossa että elämä tunti raskaalta – en ollut varma itsestäni siksi pelkäsin. Olen erittäin tarkka turvallisuudesta – otan kaikki varman päälle. Kerron kaikille etten ole mikään hevosten kesyttäjä ja jännitän niin kauan kunnes huomaan että jarrut hevosella toimii ja ratsastustaito kun on parantunut pelko on hävinnyt . En pelkää enään mutta olen arka ja varovainen. Minulle ei ole sattunut mitään vakavaa hevosten kanssa. Luotan hitaasti uusiin hevosiin (tämä on haaste jos aikoo joskus oman laittaa). Uuden vuokrahevosen kanssa meni 3kk ennenkuin tuli olo että ollaan tehty hevosen kanssa ”sinun kaupat”. Kunnioitan eläintä mutta minun on pitänyt oppia kovuutta erittäin paljon . Olen oppinut hevosten kanssa puolustamaan itseä myös muussa elämässä . Kun hevonen kiukuttelee niin monella tulee kaikki suomen kirosanat mutta minulla tulee mieleen ”shhhh kävele kiltisti pliiiis”. Mutta mitä enemmän olen touhuilut hevosten kanssa sen vahvempi olen Nyt tiedän sen ettei hevonen oikeasti halua(isi) tappaa mua .
Noin 40 harrastusvuoden jälkeen opin uutta hevosen selässä pysymisestä. Laskettelijalta. Pidä yläkroppa edessä, kun hevonen lähtee. Vatsalihakset tiukkana ja hyvä etusnuju, heti, jos asento pettää ja yläkroppa heilahtaa taakse, putoat. Olen kokeillut tuota jälkimmäistä, ensimmäistä aion kokeilla heti, jos pakko tulee.
Omasta kokemuksestani voin sanoa, että mitä parempi kehonhallinta (jooga, pilates, tai chi, tanssi etc.) sitä vähemmän pelottaa ja sen helpompi hevosen selässä on löytää rento, mutta jäntevä istunta.
Jäin keuliessaan kaatuvan hevosen alle muutama vuosi sitten. Selvisin säikähdyksellä, aika isolla sellaisella tosin. Tapahtuman jälkeen olen ruvennut pelkäämään pystyyn nousemista. Pelko tulee esiin vierailla hevosilla, kun etupää lähtee nousemaan maasta. Lamaannun ihan täysin, pahimmilla kerroilla en edes tajua nojata eteen minkä pitäisi olla ensimmäinen luonnollinen reaktio asiaan. Kamalinta on huomata tulleensa itse ulkopuoliseksi tilanteessa: tietää mitä pitäisi tehdä ja voi vain katsella sivusta kun mitään ei tapahdu.
Ratsastan paljon hieman erikoisia / vaikeita / vihreitä hevosia, joten näitä tilanteita tulee eteen tavallista tuntiratsastajaa useammin. Pari tuttua hevosta ovat sellaisia, jotka kyllä keulivat aina välillä, mutta ne ovat turvallisen ja tasapainoisen tuntuisia (hahha :D) eikä niiden selässä ole pelottanut koskaan. Olen työstänyt pelkoa mielikuvaharjoittelulla ja se tuntuu auttavan, kuvittelen siis tilanteen ja sitten mielessäni toimin siinä kuten kuuluu enkä jähmety. Harmillisesti näitä tilanteita on hieman haastava harjoitella käytännössä turavllisessa ympäristössä ja rauhallisessa tilanteessa!
Selässäpysymisvinkki: kantapäät hevosen kainaloon, se on ratsastajan turvavyö. Jalka edessä ja alhaalla niin hevonen ei saa sinua pois tasapainosta. Yleensähän se ei ole lähtö vaan pysähdys, josta tullaan alas, siihen en suosittele laskettelija-asentoa 😀
Takana on 40 vuotta ratsastusta ja ei ihan 100 putoamista. Nyt sitten kypsässä iässä putosinkin niin, että lääkärin mukaan selkä ei todella kestä enää yhtään putoamista. Ei edes harjoitusravin ratsastamista. Tässä kohtaa pelko, tai ehkä se onkin järki, voittaa ja pysyn maan kamaralla. Surullista luopumista.
Tuo etunoja- kommentti jäi epäilyttämään. Onko jollain kokemusta, toimiiko se oikeasti ratsastaessa? Itse ajattelisin lähes päinvastoin eli liika etunoja lisää riskiä putoamiseen. Eri asia tietenkin, jos on kevyessä istunnassa pienessä etunojassa. Lasketeltaessa kaikki painopisteen siirtäminen taakse lisää suksen nopeutta ja edessä oleva painopiste hidastaa. Tietenkin jos lähtökohtainen ongelma ratsastaessa on pyrkiä nojaamaan liikaa taakse, niin silloin etunojan ajatteleminen voisi helpottaa. Mutta muuten epäilyttää.
Tuo etunoja toimii siis silloin, kun hevonen vie. Itse en ole koskaan pudonnut pysähdyksistä, edes esteillä, vaan aina joko katapulttipukista tai suunnanmuutoksista hevosen viedessä. Ja jos hevosen kiihdyttäessä tai muuttaessa suuntaa ylävartalo pääsee heilahtamaan taakse, niin silloin putoaa. Aina.
Käytännössä tiukka korsetti, vaikka etunojassa, toimii myös äkkipysäyksessä yllättävän hyvin. Ja hyvän etunojan edellytyshän on hyvät tukilihakset, kyyhöttäminen ei toimi ollenkaan.