Hevoshullu. Kuva: Karo Pihlström
Ollaankohan me ainoa ihmislaji, joka ei loukkaannu, kun haukutaan hulluiksi? Jostain syystä sana HEVOSHULLU on jopa niin vakiintunut käsite, että siten nimettiin lehtikin. Jotkut aikuiset kai vierastavat hevoshullu-sanaa, toiset taas tätiratsastaja-sanaa, mutta kukin tyylillään. Tosiasia kuitenkin on se, että sekä harrastajia, että ammattilaisia yhdistää tämä nimenomainen asia: HEVOSHULLUUS. Enpä olekaan aiemmin ajatellut, että minulla ja Meredith Michaels-Beerbaumilla on jotain yhteistä!
Hulluus onkin ainoa sana, jolla tätä hommaa voi kuvailla. Annetaanpa esimerkkejä. Olen kuullut yhdestä hevosesta, joka maksettiin tekemällä botox-piikityksiä. Tekijä oli toki ammattilainen, mutta eikö olekin jännää! Muistan myös kouluajoilta yhden jampan, joka oli erään rinnakkaisluokkalaisen isä. Tiedettiin, että mies oli raviukkoja, mutta legendaariseksi hänet nosti tieto, että hän oli myynyt KAHDESTI hevosen, joka ei ollut hänen omansa. Ehkä hulluus korostui tässä kohtaa enemmän kuin hevonen. Hulluhan se on myös ihminen, joka ostaa hevoselleen monen tonnin satulan, kun itse kopukka on maksanut 500 euroa. Tai siis minun mielestäni se ei ole lainkaan hullua, vaan viisasta. Osti muinainen poikaystävänikin ikivanhaan koslaansa ehkä maailman hienoimmat stereot, joiden arvo oli saletisti moninkertainen verrattuna auton arvoon.
Tällä hetkellä olen itse vaipumassa jonkin asteiseen köyhyyteen. Silti mielessäkään ei käy, että muuttaisin hevosen johonkin pellolle tai luopuisin siitä. Se on vihoviimeinen idea. Omassa kädessäni on maltillinen tenniskyynärpää, mutta se korpeaa yllättävän vähän. Sen sijaan se, että Hilpan toinen etunen ei ole koko ajan rutikuiva, huolettaa koko ajan. Heräsin yölläkin miettimään sitä. Se ei onnu eikä aro, mutta. Kyllä te tiedätte.
Muistatteko lapsuutta? Ei tehnyt lainkaan tiukkaa kävellä viikonloppuna aamuseitsemältä karmeassa pakkasessa huopatossuissa tallille, mutta pari kilsaa samoissa olosuhteissa kouluun meinasi surmata minut. Myöskin räntäsade meinasi tappaa kouluhiihtäjän suorilta jaloilta, mutta maastolenkki totaalijäätynein varpain ei tuonut kuin jälkisärkyä. Mieli oli periaatteessa hyvinkin sees.
Erityisesti näinä kummallisina aikoina korostuu rakkaan harrastuksen merkitys. Eihän tätä voi edes kuvailla! Kun on MAHDOLLISUUS käydä tallilla, olla hevosten kanssa ja puida muiden hevoshullujen kanssa hulluuden rajoja, pysyy täysjärkisenä. Tämä siis verrattuna tilaan, jolloin EI kävisi tallilla. Olisin melko varmasti takakireä paska, nariseva, pahantahtoinen ja nyrpeä. Lisäksi tyytymätön ja apea. En jaksaisi enkä viitsisi mitään, vaittaisin vain. Minulla olisi kenties uudehkoja vaatteita ja kävisin joskus etelässä, mutta silti. Valittaisin sielläkin.
Elämälle kiitos, että teit minusta hevoshullun! Kauan eläköön yhteinen diagnoosimme!
Viimeisimmät kommentit