Joskus oli talvi. Kuva: Karo Pihlström

Suuresti arvostamani kolleegani, Ruuhkavuosiratsastaja, nosti esiin vanhan kunnon vastakkainasettelun: onko väärin ostaa kaikkea kivaa ja nättiä hevoselle ja ratsastajalle. Ns. Vanhan liiton ammattilainen huokailee asian äärellä, mutta mitä muutakaan hän voi tehdä? Huokailijalla ei ole kykyä nähdä, että kaikki eivät opi koskaan hyviksi ratsastajiksi. On suorastaan rasistista huokailla sellaisen ihmisen äärellä, joka yrittää, mutta ei kerta kaikkiaan liiemmin kehity. Huokailija pitää sellaista ratsastajaa itseensä kohdistuneena kiusana. Ikään kuin joku ratsastaisi huvikseen huonosti, ihan vain kiusallaan. Käytännössähän kyse on silloin opettajan omasta egosta, joka tulee kehityksen tielle – sekä oman, että kyseisen ratsukon.

Ego on pirullinen väline, kun se alkaa pullistella. Se saattaa mahdollistaa maailmanmestaruuden tai GP-voiton, mutta melkein kaikessa muussa se on vain tiellä. Ihminen, joka leimaa kaikki muut paitsi itsensäkaltaiset masokistit laiskoiksi ja huonoiksi, ei kenties tule viemään montaakaan ratsukkoa hyviin paikkoihin. Sanon hyviin paikkoihin, koska kilpailujen voittaminen on tähtäin vain murto-osalle ratsastajista. Suuri osa haluaa vain kokea onnistumisen tunteita hevosen kanssa. Onnistuminen, jonka tuntee selässä, ja joka näkyy opettajallekin, on tuplajättipotti. Valitettavasti se opettajan kehu on se kirsikka kakun päällä. Eihän aikuisen ihmisen pitäisi sellaista enää odottaa, mutta olemme rooliemme vankeja. “Opettaja, olinksmä hyvä” on pyörinyt niin monen pikku ratsastajan päässä tunnin jälkeen niin monta vuosikymmentä, että ei se sieltä ihan hevillä katoa.

Ruotsissa kannustetaan ratsastajia, ja muitakin. Siellä ollaan sitä mieltä, että hyvillä mielin tulee hyvää jälkeä. Hups, sehän toimii. Meillä ajatellaan, että tää on kuule kovaa hommaa, ja jos ei homma miellytä, kannattaa mennä kotiin. Ei tää homma kuule toimi niin, että naureskellaan vaan ja jutellaan hevoselle siinä välissä. Miksi ihmeessä ei? Hitto, että pistää vihaksi. Tulee mieleen vanha gynekologi, jolle kerroin innoissani, että aion synnyttää esikoiseni Kätilöopiston Haikaranpesässä, siellä on perhehuoneet. Kynkkä vastasi siihen, että “ei se kuule satu yhtään vähempää, vaikka lattialla onkin räsymatto.” Naurattihan se, mutta tarkemmin ajatellen lausunto oli hieman vanhakantainen. Voisinhan minä synnyttää toki saunassakin, moni on synnyttänyt. Tai ihan vaan lattialla jossain.

Syyllistyn myös itse toisinaan mestarointiin, vaikka en ammattilainen olekaan. Huomaan tuskastuvani, kun joku tekee asiat eri tavalla kuin  minä. Aion vastedes ottaa asiakseni, että pidän turpani siltä osin kiinni, ja keskityn kannustamaan ja iloitsemaan. Jos joku saa kicksit uusien satulahuopien ja korvahuppujen ostamisesta, go ahead! Keltä se on pois? Pääasia, että viihtyy!

Teinienkeli ja siideripissis, Calle ja Hilppa.