Kuva: Jenni Luomanperä

Ah, olipas kiva huomata, että Helsingin Sanomissa oli mukava kuvakimara Lusitanoista Horse Showssa! Ja hirveän kiva oli myös keskustelu kuvien alla. ”Jaaha, siinä hevoset kärsivät selvästi blaa, blaa.” Joku toinen tietäjä jatkoi sitten keskustelua. Lihavuus mainittu. Näin sitä hevosharrastusta saa mustamaalattua pienellä vaivalla! Lusitanoilla nimittäin ei olllut eikä ole minkään valtakunnan hätää, millään elämänalueella. Tai no, varmaan omasta mielestään saavat liian vähän ruokaa.

Sitten niinkin suuri asia kun parkkipaikan puuttuminen Horse Showsta sai tänä vuonna monet takajaloilleen. Mitä luulette, voisikohan se johtua mm. siitä, että Stadion on remontissa? Niin, mutta sehän on toki Horse Shown vika. Kun eivät edes parkkipaikkoja järjestä. Tai pistä tapahtumaa johonkin parempaan paikkaan, jossa on on jokaiselle parkkiruutu. Itselläni käy mielessä, että tapahtuman järjestäminen SAATTAA olla aika monesta liikkuvasta osasta kiinni. Ja VOI OLLA, että ihan kaikkea ei saada järjestymään, ellei Horse Showta järjestetä Dubaissa, sheikkien kehittämänä. Lennätän Pullukan enemmän kuin mielelläni Dubaihin esiintymään.

Kouluratsastusta oli ihana seurata, tuon tason balettia näkee niin harvoin. Henri Ruosteesta on kuoriutunut supersankari, ja vielä kun tulee kilsoja lisää, puhkeaa kukkaan todellinen showmies. Sitä kouluratsastus suorastaan huutaa. Ällityttävää oli se, mitä en tiennyt, että kouluratsastajien verkatessa verkassa ei saa olla muita. Tämä siksi, että he tarvitsevat rauhan. Ymmärrän sen, mutta miksi estehevoset eivät tarvitse rauhaa? Tai Lusitanot? Tai valjakkojengi? Tai lännensakki? Selittäkää vajakille. Luetaanko kouluratsu kuitenkin vielä hevoseksi? Mitä jos Hilpasta tulee kouluratsu, osaanko sitten suojella sitä oikeaoppisesti ulkomaailmalta? Tuskin. Miksi kouluhevosia ei voida sopeuttaa ympäröivään maailmaan jos kaikki muut hevoset voidaan?

Kaiken kaikkiaan Horse Show oli tulvillaan aivan USKOMATTOMAN kivaa porukkaa. Hirveästi en ehtinyt Expoon tai muuallekaan, lähinnä könysin käytävillä yliväsyneiden vapaaehtoisten seassa jakamassa huonoakin huonompaa huumoria. Suuri osa vapaaehtoisista oli uppo-outoja, mutta yhteinen sävel löytyi saman tien. Miten hienoa porukkaa! Ja miten sitoutunutta! Ja reipasta! Siellä yhdet höyrypäät maalasivat esteitä vailla tietoa viikonpäivistä, toiset seisoivat tallin vakseina räkä jäätyneenä nenään ja kolmannet kanniskelivat esteitä radalle ja pois ääntä nopeammin. Mistä tuollaisia ihmisiä sikiää? Moisella menolla tässä maassa voi tehdä IHAN MITÄ VAAN, vaikka vallankumouksen. En tiedä mistä moinen yhteishenki kumpuaa, mutta se on niin massiivista, että meinaa tulla itku. Mikä minä olen kiittelemään, mutta kiitän silti. Sydän!

Toinen juttu oli tämä Arvi-poika. Me keksittiin Eskon kanssa, että pyydetään Arvi tuuraamaan Okua, joka joutui lähtemään Varkauteen keikalle. Sellaista se on supertähden elämä, revitään joka suuntaan! Ihan hyvin selvittiin pelkällä Eskollakin, mutta Arvihan räjäyttikin pankin. Joidenkin mielestä osoitti huonoa makua panna pikkupoika hyppäämään esteitä isolla areenalla. Jassoo, sanon minä. Jos joku on niin rohkea, että kertoo koko maailmalle, kuinka häntä on kiusattu hevosharrastuksen vuoksi ja hän jatkaa silti, hän on paikkansa areenalla ansainnut. Arvi ansaitsee jokaisen meidän kunnioituksen. Hän uskaltaa olla mitä on, ja on valmis tekemään töitä unelmiensa eteen. Kuinka moni voi sanoa itsestään samaa? TÄMÄ LAJI TARVITSEE SANKARITARINOITA! Me katselemme World Cupia silmät kiiluen, mutta ulkopuolisina, sillä moinen meno ei kosketa elämiämme millään tasolla. Arvin elämä koskettaa. Niin moni meistä on joskus ollut samassa tilanteessa. Se antaa voimaa.

Minä olen käynyt niin monta aallonpohjaa läpi hevosten kanssa, että arvostan jokaista, joka tekee töitä unelmiensa eteen ja arvostaa toisia samanlaisia. Juuri tällä hetkellä en voisi olla onnellisempi Pullukasta, joka taas tänään katsoi minua ensimmäiset puoli tuntia yläkautta silmiin. Kyllä se siitä sitten. Lähetti muuten terveisiä teille <3

Kuva: Jenni Luomanperä