Ja taas on vuorossa se hetki vuodesta, kun Keiteleen Hamulaan kokooontuu sekalainen ryhmä naisoletettuja ympäri Suomen. Tätä hetkeä on odoteltu tietyissä porukoissa kohtuullisen innokkaasti, sillä matkat myytiin loppuun heti, kun leiri julkistettiin. Tämä on Kavioliittoleirikesä nro 6, leiri 7.

Tänä vuonna saimme osaksemme heti alkuviikosta vesisadetta ja viileää keliä. Se on aika kiva, kun on noita paarmojakin. Viileys ja tuuli, ellei jopa sade, ajaa ne kivasti tiehensä. Keskiviikkona lämpö teki kambäkin, ja se oli 53-vuotiaalle bloggaajalle yllätys ja vierasta. Niinpä hän paloi käsivarsistaan ja olkapäistään aika tanakasti.

Ratsastaminen on toki kivaa, mutta vähintään yhtä kivaa on mennä päivän päätteeksi rantasaunaan, järveen ja paljuun. Jos siihen saa vielä tölkillisen viileää harmaata, niin avot. Kaupan päälle yleensä kuunnellaan kaikkien vuoden varrelle osuneet huolet ja murheet, jos niitä on siunaantunut. Mikä ei iltasaunalla korjaannu, on kuolemaksi.

Leirin ylivoimainen kuningatar on tietysti Pullukka. Hän asuu pääosin Suonenjoella, mutta on kiikutettu minua varten viikoksi Hamulaan. Kohtaamisemme on lämmin. Edelleen kun huudan ”HEPPA!”, se kääntyy katsomaan missä Katja. Myöskin vanha juttumme, jossa Pulde nostaa takajalan ylös ja ohjaa minut raapimaan tissejään, toimii yhä.

Vedetään Pullukan kanssa pienelle porukalle kahden tunnin maasto. Se on taivaallista. Käy niin, että Pullukka löytää vesi-iloittelun riemun vasta nyt. Se polkee jalkaa järvessä ja vetää ITSENÄISESTI syvemmälle ulapalle. Kai se on 21-vuotiaanakin ihan okei kääntää takkia! Tähän asti on vesi ollut lähinnä juomista varten.

Järvessä paineli sittemmin toki yksi jos toinenkin emäntä ja hevonen. Hevosten uittaminen on niin harvinaista herkkua, että se kiinnostaa. Olipa yhden leiriläisen ainoa unelma ”PÄÄSTÄ PRINSSIN KANSSA ULAPALLE”. Tässä tapauksessa Prinssi on hevonen. Unelma toteutui. Se herkisti. Moni aikuinen nainen menetti myös neitsyytensä hevosten uittamisen kanssa. Kaikki jäivät eloon. Liekö se askel johonkin uuteen suuntaan elämässäkin?

Yhtenä iltana päätettiin porukalla irtohypyttää nuorisoa. Kyse oli siis Poppanasta ja Tatista, molemmat 2v. Voin sanoa, että toinen niistä on fiksu estevarsa ja toinen ei. Toinen hyppi yli ESTEIDEN ja antoi sitten kiinni. Toinen hyppi oli AITOJEN, TÄTIEN JA NARUJEN törmäillen mm. katsomoon. Huoh. Saimme kaikki hevoset kuitenkin vammoitta ja traumoitta takaisin pihattoon ja ihmiset saunaan. Olipahan rupeama.

Dressage tuntuu kiinnostavan tätejä loputtomasti. Itselleni se on ollut lähinnä pakollinen paha, kunnes minut vinssattiin paikallisen kilpahevosen, Kojootin selkään. Alkuäherryksen jälkeen valkeni, että piruvie, täähän on kivaa. Kun sitten pääsin tykittelemään Kojootilla vielä sänkkärillekin, oli onni jo ylitsevuotavaa. Tällaistako se voi myös olla? Hmm.

Toisaalta, jos vaihtoehdot ovat MENNÄKÖ DRESSAGEA VAI LAUKATAKO TÄYSIÄ PELLOLLA…helppo.

Hilppa, tuo pieni punkero (nykyään taas, kyllä) sai kengät toissa päivänä. Tänään olisi aikomus kokeilla ihan ratsastushommia sen kanssa. Saas nähdä! Olen valinnut Hilpan tekemään oman osuutensa katrillissa, jonka esitämme huomenna leirikisojen välinumerona. Suosittelen kokeilemaan! Ei tule aika pitkäksi.

Niin että mikä se hypotenuusa oli? No, aloimme ruokavälkällä väitellä siitä, onko hypotenuusasta tai Pythagoraan lauseesta mitään iloa kenellekään. Vastauksia oli eriäviä, kunnes oivalsimme, että perkule, LÄVISTÄJÄHÄN ON HYPOTENUUSA! Mikä ilo! Kuulostaahan se paljon hienommalta huutaa KATJA KÄRJESSÄ HYPOTENUUSASTA SUUNNAN VAIHTO!

Yksi ilta jäljellä. Tiedä vaikka keksittäisiin vielä pyörä!