Lapset.

Eilen oli Lapsen vuoro ratsastaa. Hän kokee ratsastuksen myös mahdollisena salijumppana, joten hän valitsee usein ilman satulaa -moden. Niin tänäänkin. Hevosellehan tämä järjestely sopii hyvin, sillä satulat eivät juuri nyt ole enää ihan priimakokoisia, mutta kuten kerrottu, apu on tulossa. Lapsi humpsutteli menemään aika kivasti, hevonen on rento, kun satula ei häiritse menoa. Toki Lapsella on hyvä tasapainokin. Itsellä ei ehkä ihan samaa luokkaa. Ne vatsalihakset!

Samaan aikaan eräs ratsastuksenopettaja piti tuntia parille ratsukolle. Tunti alkoi naurulla ja jatkui melko samoissa merkeissä. Koko ajan yritettiin tehdä niin kuin ope sanoo, mutta jos ei ihan osuttu, naurettiin päälle. Kun ope sanoi “voitte kävellä hetken aikaa”, toinen ratsastajista sanoi “KIITOS!” Lasta nauratti. Hän kommentoi, että ihana hyvän mielen tunti. Ei kiristellä ja huudeta. Se on totta! Se sai minut vallan aatoksiini. Mikä on kenellekin hyvän mielen tunti? Yhdelle se on se, että joku ylipäänsä sanoo mitä seuraavaksi tehdään, toiselle taas kovaa ajoa alusta loppuun. Taitolaji onkin löytää juuri oikea tapa tukemaan omaa harrastusta. Eräs tallikaverini sanoi ratsastustunnin olevan hänelle terapiaa, ei edes yritä enää kehittyä. Minä tietty toljotin suu auki: Et yritä kehittyä? Ja niinhän se on, eivät kaikki halua! Itse kuulun siihen porukkaan, joka haluaa aina oppia. Jopa kävellessään hevosen kanssa pellon laitaa. Se on sekä raskasta että antoisaa.

Sunnuntaina koin aivan mahtavia oppimisen ja toisaalta vauhdin huuman tunteita. Oltiin Hilpan kanssa hyppärillä, ja se oli IHANAA. Alkuun laukattiin puomeja ja siitä sitten erä kerrallaan kohti oikeita esteitä. Periaatteessa kaikki oettin vastaan mitä tuli, mutta pienen pienen muurinpalasen kohdalla meinasi pienen hevosen pumppu leikata kiinni. Kai sillä muurinpalasella oli hampaat, joita se näytti, itse en ilman rillejä pysty moisia näkemään. Parikin kertaa siihen pysähdyttiin. Perkele. En kuitenkaan pudonnut, joten GRRR. Ei pidä uskoa, että se sujuva laukka aina hoitaa homman! Se on päivän oppi. Joskus kipakka kannustus juuri ennen estettä vasta vie yli esteen. Tämän opin – TAAS. Sain myös lopuksi kokea, miten huipulta tuntuu osua jokaiselle esteelle ja loikata niistä yli kaiken ollessa kunnossa. Voi jummi, saispa tätä tehdä joka päivä!

Esteiden välissä (tai maneesin ovien avautuessa) Hilppa toki otti parit kevätjuhlakohtaukset, mutta niistäkin selvittiin naarmuitta. Pitäähän eläimessä pulssi olla! Tuskin maltan odottaa seuraavaa estetuntia <3

Alla kuvakimara videosta napattuja screenshotteja, kiitos videoinnista Janette!