On hyvä harjoitella tulevaa ahmimiskautta huolellisesti.

Tosiaan sen neljä vuotta on pyöritty kimpassa, Pullukka ja minä. Aluksi hän oli paikoin jopa villi, hepuloi maneesissa ja esitteli kevätjuhlaliikkeitä. Koko ajan katseli minua luottavaisesti yläkautta silmiin. Neuvoja sateli ovista ja ikkunoista ja kaikkea tosiaan kokeiltiinkin. Toisinaan koettiin onnen hetkiä, mutta niitä oli keskimäärin tosi vähän. Kaksi ensimmäistä vuotta olivat käytännössä hiton vaikeita ja sisälsivät myös kuukausikaupalla saikkua. Oli kamalan vaikea myöntää tehneensä virheitä, vaikka olinhan minä niitä tehnyt. Yhtään ei helpottanut joidenkin ihmisten pahansuovat ja ylimieliset katseet. Ei sieltä mitään apua tullut.

Siinä vaiheessa kun alettiin päästä hyppäämisessä jonkin hyvän jäljille, tuli saakelin kuuma kevät. Sekä minä että hevonen oltiin ihan piipussa. Tuntui, että Pullukkaa sai työntää joka paikkaan, mihinkään se ei mennyt vapaaehtoisesti. Jopa viimeisen kisareissun lastaaminen oli karmea show – ei mennyt millään, vaikka normaalisti oli ihan helppo lastata.

Ratkaisu oli helppo tehdä: nyt sinä Pullukka lähdet lapsentekoon ja minä menen sillä aikaa itseeni. Silloinen valkku kysyi miksi laitat hevosen paksuksi, se on hullujen hommaa. Sanoin, että ensinnäkin en jaksa työntää sitä enää metriäkään, ja toisinnäkin mielestäni Pullukan biologinen kello tikittää. Se oli 14v.

Juu tämä sopii minulle.

Irtiotto oli viisas temppu. Vaikka meille tulikin jostain puskista mystisesti vt. hevonen, niin sain silti arvioida a) kykyni, b) asenteeni ja c) suhteeni Pullukan kanssa uudestaan. Selvästikään aiemmat konstit eivät Pullukan kanssa toimineet, joten oli aika pistää muija narikkaan ja omat suunnitelmat myös. Tämä tulee menemään justiinsa niin kuin se tulee menemään. Esimerkiksi se, että vein sen astutettavaksi, oli ja on ihan herran hallussa. Joko natsaa tai ei. Olin täysin varautunut siihen, että kesän päätteessä voi olla tyhjäkin mamma. No ei ollut. ASIAT MENEE NIIN KUIN NE MENEE.

Päätin opetella sillä aikaa ratsastamaan kun Pullukka on äityislomalla. Onnistuin siinä ainakin vähän. Pullukan palattua työhön valmistelin sitä pitkään ja hartaasti. Aloitimme todella iisisti. Muutaman kuukauden kävelyjen jälkeen ratsuttaja alkoi jumpata häntä kerran viikossa. Sitä harrastettiin monta kuukautta kunnes tultiin siihen tulokseen, että ei se saakeli muutu miksikään. Normaalistihan hevonen on oikein kiva hyvän ratsastuksen jälkeisenä päivänä. No ei meidän hevonen.

Päätin, että annan periksi. En yritä tehdä Pullukasta parempaa ja hienompaa. Päätin, että alamme pitää hauskaa. Kävimme 3-5 kertaa viikossa maastossa ja laukkailimme paljon. Kerran viikossa juoksutusta, kerran viikossa hyppelehtimistä ja kerran viikossa tuuppausta. Näillä spekseillä on nyt toimittu kolmisen kuukautta. Hevonen on onnellisempi kuin koskaan. Ja hyppää kuin peura (hyvin – 130). En keksi mitään muuta syytä kuin että lakkasin puristamasta mailaa. En odota ihmeellisiä itseltäni enkä Pullukalta. En pakota sitä kouluhevoseksi enkä miksikään muuksikaan. Käytännössä teemme niin kuin huippuhevoset: kisoissa ollaan skarppina, muina aikoina keskitytään pitämään korvat kohti tulevaisuutta. Toimii.

Naurettavan onnellinen parivaljakko.

Naapuritallin pitäjä kysyi miksi laitamme Pullukan juuri NYT kuukauden lomalle. Sanoin, että ainakin säästösyistä, mutta myöskin siksi, että mielestäni Pullukka on ansainnut lomansa. Me ei tähdätä mihinkään niin hysteerisesti, etteikö se onnistuisi syksymmälläkin. Ja muutenkin: voihan meteoriitti pudota suoraan silmäänkin, ja milläs sitten ratsastelet. You’ll never know.

Tykkään elämästäni niin, että halkeen, eli TENEH.

”HALUATKO KUULLA JUMALAN NAURAVAN? KERRO HÄNELLE SUUNNITELMASI.”

– Tuntematon viisas, ehkä minä