Siellä! Bag of potatoes onnellisena kuin sika pienenä. Siis jos kyseessä ei ole tehosikala.

Siellä! Bag of potatoes onnellisena kuin sika pienenä. Siis jos kyseessä ei ole tehosikala.

Kun aloitin ratsastuksen uudestaan (porsasteltuani muutaman vuoden Helsingin yössä), tein sen Leppävaaran ratsastuskoulussa 90-luvun lopulla. Havainnoin tuolloin seuraavia, ällistyttäviä asioita:

– moni tuntikaverini ei halunnut mennä maastoon, koska se on pelottavaa

– moni tuntikaverini ei halunnut hypätä, koska se on pelottavaa

– kukaan ei halunnut mennä ilman jalustimia, koska se on hirveää

Niin oli maailma muuttunut viiden-kuuden vuoden aikana. Ennen vanhaan meillä oli oletusarvona, että ainakin kerran kuussa mennään maastoon. Ei siitä käyty mitään neuvottelua, se oli selvä peli. Noihin aikoihin oli myös tuiki tavallista, että opettaja pisti meidät vippaamaan jalustimet kaulalle, ja pahimmillaan sitten kevenneltiinkin ilman jalustimia. Olihan se rankkaa, mutta ei kellään tullut mieleenkään panna hanttiin. Oli kunnia-asia olla uupunut ja muka-käärmeissään rankasta tunnista.

Ilman satulaa ei mene enää yksikään aikuinen, hyvä jos ilman kankikuolaimia viitsii yrittää. Itsekin menisin varmaan kangilla aamusta iltaan jos osaisin niitä käyttää, mutta kun en osaa, niin keskityn rohkeampiin käänteisiin. Ja rohkean käänteen olen joutunut nyt tekemään ihan itsestäni riippumattomista syistä. Ratsastan nykyään vallankin ilman satulaa. Se on ihan hirveää ravissa ja laukassa, käynnissä ihan okei. Hevosen selkä on pyöreä ja pehmeä, mutta liikkeet ovat pyöreät ja pehmeät vasta kun kunnon lämpeneminen on saavutettu, eli noin 45 minuuttia aloittamisesta. Siihen asti sitten jyskytetään kuin idiootit, mielekkyyden rajoilla.

Olen panostanut ”käyntityöskentelyyn”, koska olen vätys. Olen mukamas kehittänyt hevosen syvempiä lihaksia menemällä mahdollisimman hiljaista käyntiä ja ravia. Joopa joo, kai siinä on totuudenkin jyvä, mutta rehellisyyden nimissä muut askellajit ovat tuntuneet hypyltä rotkoon. Ja olleetkin. Tervemenoa sivistynyt istunta, ohjasote, painonhallinta jne.

Toissapäivänä lupasin lapselleni, että aion laukata ilman satulaa. ”Mikset sä äiti pystyis siihen, kun mäkin pystyn” oli rakkauteni hedelmän kommentti. Viesti oli niin voimaannuttava, että en voinut perääntyä. Laukkasin. Laukannosto oli hirveää hoippumista, niin myös siirtyminen raviin. Selässä pysyin. En ymmärrä millä lihaksilla olen pikkutyttönä viipottanut poneilla kahtasataa pitkin tienoota, toki ilman satulaa ja ilman suitsiakin parhaimmillaan. Fantastinen ratsastuksenopettajani (se sika) huusi minulle irvokkaasti ”I like your style, Katja” ja nauroi räkäisesti päälle. Jos jään eloon, kostan.

Kun kysyin siltä kuuluisalta Anne-Maarit Hyttiseltä mikä on tärkeintä ratsastavan ihmisen vartalonhallinnassa, vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: TASAPAINO. Sitäkö sitten oppii maneesissa kyntämällä? Ihan varmasti oppii, jos hevonen on karmea rodeokone, mutta muussa tapauksessa se on kyllä aika tasaista menoa. Kannattaisi kokeilla jotain kreisiä, kuten kiipeilyä tai esteitä. Hulluimmat voivat mennä ilman satulaakin.

Olen nyt mennyt ilman satulaa reilun viikon. Jos kainaloreikien parantuminen vielä kestää kauankin, alan olla ylivoimainen. Sori!

 

Ryhdy sinäkin ylivoimaiseksi, sillä nyt alkoi jalustimeton marraskuu: Jalustimeton marraskuu alkaa, internet hajoaa kivusta.