Juuri äsken soitti hyvä ystäväni. Kertoi hevosensa nukkuvan tänään lopulliseen uneen. Sanoin ystävälle, että niin se menee kun on mennäkseen. Loppuupahan kituutus. Onneksi kaverille jäi vielä yksi kopukka, jota halailla. Ei se silti poista kamalaa luopumisen tuskaa.

Tuli mietittyä oman harrastamisen mielekkyyttä. Kuinka monta kertaa sitä on pinkaissut tallille mielessään edellisen kerran epäonnistunut ratsastus? Kuinka monta kertaa on tullut ahdistuttua jo etukäteen, että ei se taaskaan kuitenkaan liiku kunnolla? Liian monta. Palasin oleellisen äärelle: senhän pitää olla kivaa. Sairastaminen ei tietenkään ole kivaa, mutta terveenä se saisi luvan olla kivaa. Jollei homma mene putkeen, niin nautitaan sitten jostain, mikä menee putkeen. ILOITAAN SIITÄ MITÄ MEILLÄ ON! Yhdellä on vatsahaava, toisella huonot kaviot, kolmas ratsastaa kuin apina. Mutta huom! Kellään ei ole kaikkia vikoja! Jokaisesta keissistä löytyy pieni aurinko.

Taannoin kävimme tyttäreni kanssa samoissa kisoissa hypeksimässä esteitä. En voi mitenkään kuvailla sitä ylpeydentunnetta mikä äidillä on, kun näkee lapsensa posket punaisena tohottavan keskittyneenä radalla. Siihen nähden oma rata on ihan sivuseikka. Vaikka hyvinhän se meni! Oma hevoseni selvästikin on kilpaeläin, hänestä kuoriutuu hereillä oleva, ketterä estehevonen jo kisapaikan pihalla. Itse olen pelkkä turisti, ohjaileva sellainen.
Ruusukkeita ei saatu, mutta kaksi nollarataa ja käsittämättömän hyvä mieli. Ja ennen jokaista rataa mietin miksi ihmeessä olen tänne tullut nolaamaan hevoseni. No juuri siksi. Kivaa!

Uutisia: hevoseni lähtee kesäksi miehelään! Kymmenen tamman jengi odottaa meidän pulleaa tyttöä. Kesän aikana siemennetään ja katsotaan, josko natsaisi. Ja sitten, vuoden päästä – iiiiiiik!
Pitäkää peukkuja. Ja sillä aikaa (kesä-heinäkuu) muuten tallipaikka vapaana ERITTÄIN kokonaisedullisesti Tampajalla! Kysy täältä: katja@mantilastahl.com. On maneesia, kenttää ja laidunta. JUHUU!