Epäilevä ratsu, iloinen ratsuttaja.

Se on kyllä jännä, mihin mieli vie ihmistä. Viime viikonlopun jälkeen olen maastoillut Hilpan kanssa ja kunnellut omia mietteitäni. Tuli semmoinen fiilis, että nyt ei eväät riitä mihinkään kisoihin. Voipi olla, että tämmöistä tämä on nuorten kanssa, mutta kun Hilpalla ei ole kiire mihinkään, niin miksi minulla olisi?

En ihan tiennyt miten ratkaisen tilanteen, kunnes ratkaisu tuli luokseni. Sen nimi oli Hanna Parikka. Hanna lohdutti ja sanoi, että hei, hänen vanha voittajatammansa oli ihan mahdoton yhdessä vaiheessa aikuistumistaan. Että tuntui kivemmalta antaa jonkun toisen käydä ne ikävät kamppailut. Siltä seisomalta päätin, että Hanna saa hypätä Hilpalla seuraavat esteet.

Se tapahtui tänä aamuna. En sen kummemmin ajatellut, kun rakensin kaksi estettä, mutta sattumoisin valitsin juuri sen väriset puomit, jolla Hilppa teki ne viikonlopun stopit ja sittemmin hissihypyt. Hilppa näytti olevan veryttelyssä ihan jees, oltiinhan eilen oltu maastossa kiipeilemässä ja laukkaamassa. Tätä nykyä Hilpero on melko meno päällä parin vapaapäivän jälkeen. Ennen (puoli vuotta sitten) näin ei ollut.

Ensin pidettiin esteet ristikkoina. Aivan ensimmäisen esteen kohdalla neiti Hilburger teki ns. hilpat, eli veti liinat kiinni. Olin samaan aikaan huojentunut ja vittuuntunut: okei, se tekee sen tuollekin, ehkä en olekaan syypää ja voi hitto, olis ny mennyt. Hannan ja minun ero oli toki se, että Hanna tiesi salamana mitä tehdä: räps ja räps raipalla. Sitten uudestaan. Yhtäkkiä siitä pääsikin ihan hyvin yli. Hieman neiti suutahti, kun hänelle mainittiin asiasta, mutta se meni pian ohi. Kun esteet nostettiin pystyiksi ja laitettiin pari sokeripalaa alle, alkoivat hissihypyt. Stop-hyppy-jatkuu. Hanna totesi, että tällä on nyt tämä vaihe, että en välttämättä ole maailman paskin ollenkaan. Kyselin koko ajan mitä Hanna tekee, eikä toimissamme niin merkittävää eroa ollut. Oikea-aikaisuudessa ehkä joo. Totesimme, että suurin ero Hannan ja minun lähestymisissä on noin metrin lisäpituus hevosessa. En uskalla pitää ohjista tarpeeksi kiinni, heitän ne pois, jotta pieni ratsu pääsee eteenpäin. Eihän semmoinen peli vetele.

Jessus että tuo pieni järkyttyjä on paksu.

Sovittiin, että hyvän alun hengessä jatkamme hyppyharjoituksia lauantaina, ja sen jälkeen ensi viikolla Hanna pitää minulle tunnin. Ja Hilppa voi tulla myös mukaan. Hannan sanoin: “Muutama hyvä hyppy riittää, ei tarvitse jumpata yhtään pidempään.”

Pohdittiin yhdessä, että nämä asiat on aika pitkälti pään sisällä, mutta ei niitä pidä silti ylenkatsoa. Vaikka en ole ammattilaisuuteen tähtäävä nuorikko, en silti ole välttämättä tyhmä ja huono. Minulla ei vaan ole kiirettä eikä pakkoa. Voin tehdä asiat omassa tahdissa. Kerroin Opellekin, että sunnuntain kisat jää nyt väliin, syynä itsetuntoalho. Hän sanoi “aha”.

Hyvin tehty, Hilppa! Hanna on happy.