Kun lueskelen näitä APUA, VAKUUTUKSEMME HEIKKENEE ja MITEN TÄMÄ VOI OLLA NÄIN KALLISTA -henkisiä kirjoituksia, masennun. Onko todella niin, että asia, josta haluamme hevosten äärellä puhua, on se, että joku asia on pielessä? Eikö lopulta kuitenkin ole niin, että me ollaan tässä hevosten täyttämässä veneessä siksi, että hevoset ovat PARHAITA? Emme hinnan, etujen, käytännöllisyyden, kannattavuuden tai ulkonäön takia!

Niinpä kieltäydyn juuri nyt valittamasta (välillä sekin on antoisaa ja tarpeellista), sillä minulla on on yksi ilon aihe! Mutta aloitetaanpa parin päivän takaa.

Eläinlääkäri antoi luvan nousta selkään ja mennä RAVIA. Jumaleissön! Reilu kuukausi on tassuteltu peräkanaa, selkään olisi saanut jo jossain vaiheessa mennä, mutta miksi ihmeessä? Pelkkää tepsutusta kumminkin. Nyt, kun liike näytti sen verran hyvältä, että sopi aloitella, olin intoa tulvillani. Kiipesin selkään ja odotin, että nyt se lähtee, jee! Että on varmaan villi ja vaikka mitä. No ei! Ihan kauhean ankea vätys, ei mitään kiihkeyttä askelluksessa. Ravi kulki joten kuten, mutta apeus iski ratsastajaan. Tätäkö tämä nyt on? Ei saakeli. Kaikki kuollaan kohta. Kuulemiin.

Seuraavana päivänä päätin, että en edes mene tyhmään maneesiin, jossa fiilis katoaa. Menin kentälle, jossa oli aurattu kiva rata. Siinä sitten kynnettiin ja käveltiin muutenkin pitkin alueita. Hyvä mieli, kivempi hevosenomistaja! Askel kulki, mieli puhdistui.

Kolmantena päivänä astuimme alas tuonel..maneesiin. Meneillään oli kahden ratsukon estekimara. Kävelimme HIlpan kanssa varoen reittejä, ja jumankekka, että tuntui asialliselta! Kun sitten kiihdytin menon raviin, vasta taivas aukeni: HILPPA RAVASI NIIN HYVIN! Askel veti, ilme oli virkeä! Eikä tässä vielä kaikki: muuan ohessa ratsastanut ihminen, jota en ollut aiemmin tavannut, kommentoi ihan randomisti, että HEVOSESI RAVI ON KIVA. Aaaaaaaaaaa!!!! Miten hieno päivä! Kaikki ovat hienoja ja kivoja! Ei haittaa raskas lumi, ei kallis vakuutus, ei auton kojelaudassa palava keltainen varoitusvalo (joku saakelin suodatin, menossa vaihtoon). Ei haittaa märkä koira, ei tyhjä lompakko, ei kivistävä alaselkä! kaikki on anteeksiannettu!

Näin simppeli on hevosihminen. Laita se kivan hevosen selkään, ja saat iloisen ystävän.

Onneksi lähistöllä sattui kerrankin olemaan todistaja, joka sai napattua pari kuvaa. Kiitos Eeva!

PS. Tiedoksi teille, jotka ette ole seuranneet jatkotarinaa: Hilpan kintereet hoidettiin joulukuussa, ja olemme olleet siitä lähtien kävelykuurilla.