Yksityisratsastajat kaarrossa. Toisella heistä mukana myös turvatyynyt.
Kävin morjenstamassa kaveriani eräällä tallilla sunnuntaina. Olin itse lapannut ne kaksi tuntia kakkaa ja ratsastanut sitten omin nokkineni tunnin-puolitoista. Näin muodoin olen siis enemmän kuin hän, joka käy kerran viikossa tunneilla. Niinkö? Todellisuudessa perus ratsastuskoululaista ei kyllä ole olemassakaan. Kaverini tuntia katsoessani mietin melko usein miksi olen ajautunut hevosenomistajuuslinjalle. Tuntilaiset tulevat kiireettöminä tallille. Kaikista jälleennäkeminen on hauskaa, ennen kaikkea hevosista, koska tuntilaiset tuovat porkkanoita tullessaan. Tunti on viikon kohokohta. Hevosia harjaillaan ja laitellaan kuntoon. Tunnelma on ennen kaikkea kiireetön ja huoleton.
Maneesissa tuntilaiset kiipeävät selkään ja naureskelevat omille heikkouksilleen ja kehuvat toisiaan. Moni tuntilaisista on osallistunut lukuisia kertoja koulukisoihin ja menestynytkin. Verryttely näyttää järkevältä ja jos ei näytä, opettaja huomauttaa. Tunnin edetessä tehtävät vaikeutuvat. Mietin jo puolessa välissä, että olisin tippunut selästä pelkästä uupumuksesta. Mikään hevosista ei näytä vaikealta, kaikki ovat kauniissa peräänannossa. Minä en ole.
Iski tuntsarikateus. Täällä ne kaikki iloisina hytkyvät ja kehittyvät jokaisella ratsastuskerralla. Opettajan kanssa nauretaan yhdessä. Jos et mene tunnille, tunti siirtyy, hevonen ei siirry mihinkään. Siellä se pyörii, huolettuna. Miksi halusinkaan pois opettajien silmien alta? Muistan ajatelleeni joskus AIKUISENA, eli 18-vuotiaana, etten kestä jos joku samanikäinen tulee huutamaan minulle mitä pitää tehdä. Kiva kuva opettajista, kaiken kaikkiaan! Olin aivan selkeästi päättänyt, että tunneille en ainakaan mene, koska olen niin kovan luokan yksityisratsastaja. Tsihi. Kaikenlaista.
Melko kova yksityisratsastaja 80-luvulta.
Kun sitten pakollisen nuorisotauon jälkeen aloitin uudestaan, se tapahtui kuitenkin ratsastuskoulussa. Menin Leppävaaraan tunneille. Olipa järkyttävää tajuta kuinka motoriikka katoaa aikojen saatossa. Yhdeltä hevoselta meinasin pudota harjoitusravissa. Oikeasti, harjoitusravissa! Sitten ilmeisesti halusin enemmän ja useammin, liekö se ollut syynä ylläpitohevosen hankinnalle. Ja kas: kierre oli valmis. Kuuluin yhtäkkiä omistaja-luokkaan, olin NIITÄ. Pienenä ihmettelin aina miten jollain voi olla varaa hankkia hevonen. Yhtäkkiä olin itse moinen.
Samaan aikaan tuntilaisten huolettomuus ilahduttaa ja toisaalta surettaa. Voipi olla, ettei se porukka haluakaan painia ruokaintakysymysten ja satulaprobleemien kanssa, mutta minäpä haluan. Minä haluan olla hevosissa kaulaani myöten. Minä haluan olla toteamassa mikä sitä vaivaa ja hoitamassa sitä kuntoon. Haluan olla paikalla kun kengitystä mietitään ja satulaa sovitetaan. Haluan oppia yrityksen ja erehdyksen kautta. Uskon, että tuntilaiset saavat maksimaaliset tehot irti tunneistaan, mutta eivät hevosten täyttämästä elämästä. Siksi, koska olen päättänyt: olen hevosenomistaja. Ja välillä tasapainoisesti kateellinen tuntilaisille.
Ratsastuskouluun olen tutustunut vasta oman tytön kautta (hetken kävin itsekin yhdellä joka oli ihan jees mutta yksäri tunteihin tottuneelle se oli outoa ) – tulee paha mieli – hevoset vaikuttaa väsyneiltä ….. Monell tapaa… Satulan alta paljastuu ruvet (itkin jo ne nähdessä)…. . Hevosilla niin vähän puruja että sattuu pelkkä ajatus… Varusteet rispaantunut ja repsottaa – ei edes kunnon riimuja ….. Valitettavasti lähin ratsastuskoulumme on huono srl hyväksymä koulu….opetus sitä tasoa että opettaja käskee mennä harjoitusravia muttei muista ensin kertoa mitä se on …
Missä tuommoinen paikka on?
Samaa mietin mäkin, että missä noin? Ei oikein kuulosta liiton vaatimusten mukaiselta, mutta liittohan ei vahdi jäsentalleja mitenkään 24/7 vaan tarkastaa toiminnan kerran 1-2 vuodessa (mikä on siis musta ihan ymmärrettävää ja varsin ok käytäntö). Jos tilanne on tosiaan noin huono eikä tallin suuntaan annettu palaute tunnu toimivalta ratkaisulta, niin yksi mahdollisuus vaikuttaa asiaan ottaa yhteyttä liittoon, jotta siellä voidaan arvioida, pitäisikö asiaan puuttua. Yhteystietoja voi katsoa esim. täältä (valituksista on ohje sivun alalaidassa): http://www.ratsastus.fi/ratsastuskoulut_ja_tallit
Olen nähnyt hienosti pidettyjä hevosia molemmissa. Itse tykkään, että mulle on aina hevonen, ei tarvitse miettiä sairauspäiviä, ei tartte huolehtia mistään ja ilman opetusta ratsastaminen ja hevosen kehittäminen itseni lisäksi on vielä toiveajattelua. Ehkä tulee aina olemaan.
Olen vuokrannut vähän aikaa pariin otteeseen, ei ollut mun juttu. Olin yksin. Osa jutusta on se että saa turista samanhenkisten kanssa. Ok, huolettomien tuntiratsastajien jorinoita siitä kuinka se ja se heppa toimii tai ei toimi ja kuinka on niin ihastunut johonkin heppaan, että pitäskö ostaa se, kunnes tulee joku toinen, joka on ihanasti vielä kivempi.
Sopii juuri nyt tähän hetkeen, ja muutenkin.
PS: Missä norjalaisneule 😉
Mikä norjalaisneule, ai meinaatko tallilla? Toi oli vastaava!
Se on hienoa että voi harrastaa itselle sopivalla tavalla. Tyttöni olo erittäin tympeissään kun ratsastuskoulu ei kuulunut karsinoiden siivous ja hevosen ruokinta opetukseen. Itselle sopii parhaiten vuokrahevonen (omistaja pitää olla myös hyvä tyyppi). Rakastan mennä käyntiä vaikka tunnin mutta saan päättää että kunnon keskikäynti on löydettävä. Mulla on oma ohjaaja eli itsekseen ei harjoitella – saan kehittyä ja harjoitella omaan tahtiin. Olen onnekas kun minulla jo toinen vuokrahevonen ”omalta koti tallilta” jota saa pitää kyin omaa 3* viikossa (myös halvempaa kuin ratsastuskoulu)… Tyttöni lopett ratsastuskoulu ja siirtyi poni vuokraajaksi – tietty hänellä on myös ohjaaja. Tämä sopii meille parhaiten – ei 1-2 krt viikossa ratsastuskoulussa meidän perheen naisille riittäisi, mutta vuokraus on nyt meille parempi vaihtoehto kuin oman omistaminen. Tykkään että voin luoda treenikaveri kunnon suhteen – ehkä tämä siksi on meille paras kun oma hevosen hankita niin lähellä. Oma hankitaan kun hyvät ihanat vuokradiilit joskus loppuu ja uutta ei löydy.
Viisasta puhetta!
Hyvä teksti! Itse painin juurikin tässä tilanteessa, oma vaiko ei. Molemmissa on ne hyvät ja huonot puolensa, toisaalta se että tunnilla saa aina mennä valvovan silmän alla mutta kun tuo hoitaminen ja huolehtiminenkin houkuttaisi kovasti! Mukava kuulla muiden pohdintaa aiheesta, jospa se rohkaisee tekemään sen oman päätöksen 🙂
Sanna
Jokainen päätös vie johonkin, sekä kyllä että ei. Se aika tulee vielä kun asia on ihan selvä: nyt sen teen!
Kiitos Katja taas mainiosta postauksesta!
Haastoit miettimään omia valintoja ja pohtimaan (taas kerran) onko minusta hevosenomistajaksi. Juuri nyt olen onnellinen vuokrahevosen ratsastaja, kolmesti viikossa – useamminkin jos aika ja kukkaro tämän mahdollistavat ;-). Omistajan kanssa sovimme, että ainakin yksi ratsastuksista tapahtuu tutun ratsastuksenopettajan valvovan silmän alla, tunnilla tai pienryhmässä. Mutta saan myös ratsastaa itsenäisesti, harjoitella omin päin. Hoidan hevosen ja varusteet. Karsinaa en puhdista mutta osaan edelleen käyttää talikkoa niin, että saan sen tuoreen kasan kipattua lantalaan. Saan olla huoleton tuntilainen ja ”maistaa” hevosenomistajan elämää, tosin oikeasti vain niitä positiivisia puolia.
Tiedän olevani onnekas, ja tämä hevonen on jo lyhyen ajan sisällä opettanut minulle äärettömän paljon – hevosista, ratsastuksesta ja myös ihmisistä, erityisesti itsestäni. Kivaakin meillä on, vaikkei ratsastus aina olekaan helppoa. Vuokraratsustani on tullut minulle äärettömän rakas. Minäkin haluan olla hevosissa kaulaani myöden! Tässä elämäntilanteessa nykyinen ratkaisu on minulle paras mahdollinen. Oma hevonen minulle tulee jos ja kun aika on oikea. 🙂
Se on justiinsa näin.
Minä vaihdoin muutaman vuoden mukavat ratsastuskoulutunnit (1-3 kertaa viikossa) hevosenomistajuuteen vajaa kaksi vuotta sitten. Tunnit jatkuvat edelleen kaksi kertaa viikossa, muuten tehdään, miltä tuntuu. Yleensä tuntuu maastossa kuljeskelu parhaimmalta. Tallilla on melkein aina muita, joiden kanssa rupatella, suunnitella uusia valmennuksia, vertailla, nauraa ja joskus itkeäkin, saada vertaistukea.
Mutta siis parasta on kaveruus hepan kanssa, tutustuminen, sen ilmeiden tunnistaminen, yhdessä puuhailu, haistelu ja rapsuttelu. Heppalauman laidunelon seuraaminen. Oppiminen. Kiirettömyys, hevosen hyvinvointi. Oma hyvinvointi.
Tämä oli parempaa kuin edes kuvittelin.
Eikö olekin kreisiä. Aika ja rahat menee, mutta silti on onnellisempi kuin ikinä.