Lisää tähän kuvaan pimeys, lumisade, märkä loimi ja jorma otsassa, niin sopii tilanteeseen.
Oih! Elämäni monimuotoisimpia sunnuntaipäiviä jäi juuri taakse. Heräsin su-aamuna merkittävään kurkkukipuun ja yskäkohtaukseen, mutta ei auttanut, oli mentävä Messukeskukseen ottamaan palkinto vastaan. Siinä ei pullikointi auta! Hetimiten pokkauksen jälkeen lähdin kotiin ja menin vaakatasoon. Illalla minua odotti iltatalli ja Hilpan juoksutus. Olisi ollut kiva, jos ei olisi ollut mitään illalle, mutta tämmöistä tää välillä on.
Viiden korvalla lähdin ajamaan. Matkalla alkoi merkittävä lumi/räntäsade. Tiet olivat aivan muussia. Pääsin tallille, jossa eräs Ännä lupasi jeesata hevosten sisään ottamisessa. Tuulikin oli luonnollisesti kova, joten hevoset seisoivat tarhoissa ihan jorma otsassa, että hae mut sisään ja vähän äkkiä! Onneksi ulkona ei ollut enää montaa heppaa. Viitisentoista märkää ulkoloimea ripustelin kuivumaan ja heitin Hilpan kävelykoneeseen. Sitten jatkoin viemään varsoille iltaruokia. Se on oma hommansa, koska varsat asuvat pihatoissa, jotka sijaitsevat tarhoissa, jotka ovat tietty nyt lillua ja lumimössöä (vaikkakin hiekkatarhoja) ja onhan niillä penskoilla aina jotain meneillään. Kun sain ruoat jaettua, olin TOTAALISEN litimärkä, vaikka päällä oli olevinaan vedenkestävää tavaraa. Sitten vielä heinät jokuselle, joka oli jo omansa hotkinut. Tässä vaiheessa Hilppa kirkui jo niin kovaa käviksessä, että hain sen pois. Ei kai siellä kivaa ole yksin. Sitten se tapahtui. SÄHKÖT MENIVÄT. Katseltiin Ännän kanssa ympärillemme ja todettiin, että taisi mennä koko kylästä. Oli vähän Ground control to major Tom -fiilis.
Päätimme kököttää sateensuojassa ja odottaa. Niin maalla tehdään. Mikä onni, että ehdin ottaa Hilpan pois kävelykoneesta! Olisikin ollut mielenkiintoista metsästää nuorikkoa otsalampun kanssa jostainpäin kävistä. Onni myös, että kaikki muu, paitsi aikuisten hevosten väkirehut, oli jaettu. Yhtäkkiä tajusin, että maneesissa oli yksi ihminen juoksuttamassa omaansa. Voihan venäjä. Yks kaks valot tulivat hetkeksi, kesti ehkä kolme minuuttia. Sitten ne menivät taas. Parivaljakko onnistui pakenemaan takaisin talliin. Kauan eläköön ammattilaisen kasvattamat kilpahevoset! Niillä ei mene hermo MISTÄÄN.
Soitin päämajaan. Ope sanoi, että ei mitään tietoa missä mennään. Päädyimme jakamaan väkirehut otsalamppujen valossa. Kiinnostavaksi tämän teki se, että turvotettavia ruokia oli joitakin, eikä vettäkään tullut. Paitsi taivaalta. Kaikenlaista!
Hilppa pääsi pälkähästä, ja niin pääsi myös jokunen hevonen, koska iltatunti otsalampun valossa ei kuulostanut hyvältä vaihtoehdolta. Tuli mieleen ajat, jolloin maneeseja ei ollut juuri missään, ja räntäsateessa poljettiin kotiin muina miehinä. Ehkä siksi olen niin kova akka, että sekoilen samojen hommien kanssa yhä.
Yöllä nukutaan, senkin nuijat! Go home.
Viimeisimmät kommentit