No ei ihan, ehkä vähän yliampuvaa oli kielenkäyttöni tässä. Taas. Tai no, osittain totta. Koiralla diagnosoitiin nivelrikkoa siellä sun täällä (12v), joten hän aloitti uuden lääkkeen. Kolmiolääke, Neurontin. Arvatkaa huviksenne tuliko koirasta kuolaava zombie, joka ei liiku eikä syö. Ei nukukaan, läähättää vain. Noh, se lääke taisi siirtyä sivuun. Harmi tietty, että tuli ostettua sitä aimo boksi, nyt arvuutellaan Lapsen kanssa kumpi myy napit sekakäyttäjille Espoon keskuksessa. (No ehkä ei)

No eikäkö hevonenhan on tietysti myös aivan outo. Koska maineikas Geert teki kiropraktisia asioita Hilpalle kaksi viikkoa sitten, oli odotettavissa mitä lienee. Nyt se on sitten omituisesti pysähdellyt aina välillä, naamallaan outo ilme. Olen tietty tätinä ihan kauhuissani, että nyt se kuolee tai ainakin kärsii. Olen pyrkinyt lukemaan sen mietteitä ja joutessani sivellyt sitä silkkityynyllä. No en ole, mutta mieli teki. Ilme sillä kirkastuu ja askel kevenee kuitenkin aina, kun ollaan ruokaa kohti menossa. Jännä. Että taasko tässä vaan viedään tätiä kuin mätää kurkkua.

Tänään oli sitten tunti. Ei ollut lainkaan itsestään selvää, että oli, sillä olin sekavuuspäissäni sopinut tälle aamulle KENTTÄESTEHARKAT. En hokannut, että saakeli, mullahn olis ollu samalle päivälle Jykke. No, jumaleissön, että olis ollut hienoa hypätä! MUTTA: viikonloppuna neiti koira romahdutti kuntonsa niin, että olikin kipitettävä lääkäriin heti ma-aamusta. Sen tajusin sunnuntaina, jolloin ymmärsin, että pääsenkin Jyken tunnille. No, sunnuntaina sitten illalla hevosta liikuttamaan, jotta ei ole aivan puupalikka maanantaina. Ja kas. kenkähän sillä oli irti. No eikäkö siitä sitten keksimään, että kukahan laittais. Muistin sitten kesältä, että tässä lähellähän asuu noheva nuori nainen, joka haluaa heittää välillä keikkaa, vaikka on äitiyslomalla. Hänelle siis viesti! Vastaus: TULEN. Juhuu! Ei tarvi peruuttaa Jykkeä TOISTA KERTAA.

Sitten suora leikkaus ma-aamuun: käyn koiran kanssa lääkärissä toteamassa, että kyllä, huonolta näyttää. Lääke pois vaan! Seuraavaksi tallille, jossa kengittäjä onkin kurvaamassa juuri pihaan vauva takapenkillä turvakaukalossa. Vauvallahan meni heti hermot, kun äiti alkoi seurustella Hilpan kanssa, joten minä nappasin vauvan syliini, ja niin me kuljettiin pitkin tallia pärisyttelemässä sormella heppojen neniä. Vauvaa nauratti ja hepat olivat kiinnostuneita. Ainoa pahastunut oli autossa istunut mäyräkoira, joka kyllä tajusi, että nyt lähtee vauva vääriin käsiin, mutta ei uskaltanut tehdä mitään. Sorit siittä!

Ja sitten tuntiin! Se on kuulkaa vaan sillä tavalla, että Jykke on ihmeidentekijä. En ihan tajua miten se tapahtui, vaikka selässäkin olin, mutta Hilppa oli mahtava. Olin kai sitten ihan okei itsekin. Voi autuus! Seuraavan kerran Hilpuri menee kiropraktikolle kahden viikon päästä.