Aarteeni, molemmat melko edullisia <3

Olen huomannut pohtivani yhä enemmän laadukkaan hevosen merkitystä harrastukselle. Olen myös jäänyt kiinni kateudesta ja siitä, että perustelen oman kateuteni sillä, että mielestäni asiat pitää tehdä niin kuin minä ajattelen (huonoilla oppii enemmän, vai oppiiko?) On muuten kivuliasta tajuta kuinka pieni sitä lopulta on. Ajatusmaailmani olisi varmasti erilainen, jos – no, jos rahalla ei olisi merkitystä.

Koko elämäni olen kuullut sitä samaa laulua, ”ratsastus on kallis harrastus”. Se alkaa jo kyllästyttää. Vähän sama kuin huutaisi ”talvella on muuten kylmempi kuin kesällä”. Niin, entä sitten? Olen valinnut hevoset, yhtä kaikki. Olen pyrkinyt hankkimaan edullisia hevosia, joiden kanssa minulla on kivaa, ja on ollutkin. Lapsen tullessa siihen ikään, että kisajalka alkoi vipattaa, tajusin, että nyt ratkaisee muuten joku ihan muu kuin kiva hevonen. Tottahan toki lapset ovat eri tasoisia, mutta kyllä hevosen laadunkin näkee ratkaisevan jotain.

Olen joutunut miettimään kuinka pitkälle tähän suohon menen. Onneksi olen aina ollut tallilla, jossa muutkin hevosenomistajat ovat ns. tavallisia ihmisiä, joilla on tavalliset pulmat. Tällöin ei muodostu kuvitelmaa siitä, että olen jotenkin vähemmän kuin tallikaverini. Itse asiassa näissä ns. tavallissa piireissä ratsastustaito on korostunut erityisesti. Kaikki tietävät, että alla ei ole paras mahdollinen peli, joten sitä täytyy oppia auttamaan. On opittava nyhtämään paras irti juuri siitä ratsusta, juuri sen vahvuuksien mukaan. Se on itse asiassa kovin palkitsevaa! Lapsi on päässyt keventelemään ties millä kaviokkailla, ja aina joutunut miettimään miten juuri tämän hepan saisi komiasti liikkelle. Lapselle onkin kehittynyt laaja kokemus mitä erikoisimmista hepoista, eikä pikku sekoilut heilauta tunnelmaa mihinkään. Olen hänestä hyvin ylpeä. Olen myös osannut opettaa häntä olemaan tuntematta riipivää kateutta, kun kaverille käydään hakemassa Keski-Euroopasta sopivampi hevonen. Ja kun oma heppa jää mammalomalle, eikä pystysuora kehityskaari pääseään tapahtumaan. Seuraavalla kaudella eivät odotakaan isommat esteet, vaan uusi heppakaveri ja matalampi lähtötaso, paljon matalampi.

Mikä tähän on auttanut? No ainakin kysymys: vaihtaisitko elämääsi kaverin kanssa? Ottaisitko kaiken, mitä hänellä on ja mitä häneltä puuttuu, jotta saisit hänen hienot hevosensa? Usein vastaus on en. Teen tätä samaa itsellenikin, maadottaakseni ajatukseni. Samaan aikaan tulee ajateltua sitäkin, että jos minulla olisi 30 000 löysää, ostaisinko sillä hevosen? Koska jos ostaisin, sillä pitäisi kisata ja kunnolla. Myös valkkumäärät saisivat luvan lisääntyä eksponentiaalisesti. Elämä kääntyisi kokonaan hevosiin, muulle ei olisi aikaa. Ja jos hevonen on hieno, eihän sillä voi rumia vehkeitä pitää. Vastaus hiipii hyvinkin selkeänä: ei, sitä en halua. En halua sitä painetta, en sitä tunnetta, että aina on myöhässä jostain.

Summa summarum: olen huono sietämään paineita. Jos minulla olisi hieno kopukka, olisi myös paine saada se loistamaan. Kun taas on ihan tavallinen seepra, kaikki vaan hymyilee, kun me mennään ohi. Tätä en vaihda! Tykkään etsiä jokaisesta hevosesta sen parasta puolta.

(Ja te, jotka ostatte hienoja hevosia ja kisaatte sydämen kyllyydestä, ANTAKAA MENNÄ! Lupaan hurrata katsomossa!)